Aina oli Eduard uskonut tulevaisuutensa rouva Kohtalon helmoihin; ei ole helppo uskoa että maailman teitä kulkeva hevonen voisi omaan tulevaisuuteensa vaikuttaakaan. Kun oli jotakin käsketty tehtäväksi, Eduard sen mielellään teki. Ennen syntymäänsä Eduardista piti tulla ravihevonen. Hänen vanhempansa, islanninponi nimeltä Kornelius ja suomenhevonen, jota Mustiksi kutsuttiin, eivät kuitenkaan kantaneet geeneissään sellaista siementä, joka olisi kiidättänyt Eduardia rahaisiin voittoihin.
Kun sitten syntyi tämä pieni ja kömpelö hevonen, ei isäntä oikein tiennyt, mitä töitä voisi sellaisella otuksella teettää. Eduard oli vetänyt auraa joitakin viikkoja, mutta kompasteli usein eikä jaksanut kovin pitkään. Ei sellaista kehdannut viedä kaupunkiinkaan. Eduard oli päätynyt luuttuamaan lattioita nälkäpalkalla. Hän nukkui pienessä kammarissa keittiön takana. Pitkinä iltoina, kun hän ei saanut unta, Eduard ajatteli. Hän ajatteli filosofisia asioita, sekä jonkin verran kvantti- ja ydinfysiikkaa. Elämä ei ollut kovinkaan lupaavaa.
Sitten syttyi ainokainen valo yksinäisen hevosen elämään. Talon isäntä, Grigorius, sai tietää erästä metsäomistuksestaan. Itse metsä ei ollut kovin merkittävä. Se sijaitsi Imatrasta hiukan länteen, "Kerppoo"-nimisellä paikkakunnalla. Asukkaita siellä oli vajaa kolmekymmentä. Mutta olennaista oli se, että siellä oli käsipalloiluhalli. Oli nimittäin paljastunut, että kyseinen halli oli juuri tämän metsän laidalla, tontin aluetta viistäen. Tämä "Käsäriareena" ei ollut kaavoitettu, ja omistaja oli varsin hankalassa tilanteessa. Grigorius, kuten arvata saattaa, otti melkomoisen kiskurihinnan tästä tontistaan.
Ja näin maatila Loimaalla nousi valtavaan loistoon. Mutta isäntä ei ollut mikään typerys. Hän totesikin: "Kaa kyl suoop rahhoo tyietööpä sit, etä möirän täötöö sijotella syö osakeloesiin". Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta yhdessä päätettiin, että rahat olisi sijoitettava johonkin. Tämän kuullessaan Eduardin silmät olivat syttyneet. Hän, jos kuka, tiesi osakesijoittamisesta. Hän astui eteen ja sanoi "Isäntä, minä voisin yrittää sijoitella hiukan". Isäntä sanoi: "Hreggh hrgh tiötööpäs suo härgh kah hehh hhergh oeka aikoj ka ko hevvoon kosokee rahoohheergh". Yhteisymmärrys oli saavutettu.
Koskaan ei Eduardin elämä ole ollut onnellisempaa kuin silloin. Rahaa tälle pienelle hevoselle luotettiin aluksi vain hiukan. Mutta se kasvoi, ja valtavia määriä kasvoikin. Päivät pitkät Eduard norkoili maantiellä. Ensin hän odotti Helsingin Sanomia. Hän avasi heti taloussivut ja teki hätäisiä muistiinpanoja. Yhtäkkiä Eduard juoksi kolikkopuhelimelle ja soitti meklarilleen. Tämä näkymä toistui joka arkipäivä. Rahamäärä pankkitilillä vain kasvoi. Eduardista oli tullut pörssisijoittaja, ellei suoranainen pörssihai.
Eduard teki tällaisia töitä talon isännälle melko pitkään vailla mitään huomattavaa palkkaa. Itse asiassa Eduard piti sijoittelusta. Siinä oli tärkeä tuntu. Mutta kuten aina tuntuu viattomille sieluille käyvän, kun ne saavat osakseen hiukan onnea, kaikki hyvä saa äkkinäisen lopun. Isäntä, jolle Eduard teki töitä, tuli nimittäin hulluksi. Hän kuvitteli olevansa muurahaissyöjä, mutta myöskin hän kuvitteli olevansa osittain omena. Grigorius tuhlasi rahat kaikenlaiseen hulluuteen, ja Eduard joutui siihen tilanteeseen, jossa hänet tapasimme sadun alussa.
Mutta tähän ei satu lopu, ei alkuunkaan. Eduardin kohtalon polulla oli vielä ainakin yksi merkittävä käänne. Tämä käänne kutsui itseään Piipposeksi. Sillä kun Eduard lopulta tapasi autiolla maantiellään ihmisen, oli tämä ihminen herra J. S. Piipponen, tai pelkkä Piipponen ystävien kesken. Piipponen istui tienmutkassa suurehkon kivikasan päällä. Kun Eduard osui kohdalle, huudahti Piipponen "Iltaa!". Eduard sanoi, että oli vasta lounasaika. Näin tapasivat Eduard ja herra J. S. Piipponen.
Se kivikasa, jonka päällä Piipponen oli istunut, oli hänen koko omaisuutensa. Kivet eivät olleet mitenkään erityisen suuria, lähinnä tuollaisia nyrkin tai kahden nyrkin kokoisia murikoita. Mutta Piipponen oli ne kaikki itse kerännyt, ja nyt hän oli kasannut kivet pinoksi. Piipposellakin oli ongelma. Hän ei tiennyt edes arviolta, montako kiveä pinossa oli. Hän yritti välillä laskea niitä, mutta sekosi koko ajan laskuissaan. Piipponen ei päässyt enää hankkimaan uusia kiviä.
Näiden kahden kohtalon kohdatessa ei liene vaikeata arvata, miten tarinan käy. Eduard nimittäin päätyi laskemaan kiviä. Aluksi ihan vain päässänsä, mutta myöhemmin, kun Piipposen kivi-imperiumi kasvoi, Eduard sai pöydän, laskukoneen ja lippahatun. Sikari suussa Eduardilla oli tapana naputtaa laskukoneeseen päivän tulleet kivet, menneet kivet ja tietysti saldo.
Kivimäärät kasvoivat kasvamistaan. Alkuvaiheessa, kun Piipposen kivitoiminta oli vielä ollut viatonta ja rehellistä, olivat Piipponen ja Eduard olleet suhteellisen hyviä ystäviä keskenään. Piipponen oli tietysti enemmän kiinnostunut kivistä kuin Eduardin ystävyydestä, mutta myöhemmin tilanne tuli aina vain ikävemmäksi. Eduard teki työtä yöt ja päivät läpeensä, laskien tulevia ja meneviä kiviä. Maailman jokaisella kulmalla tunnettiin nimi J. S. Piipponen, kun kivistä puhuttiin. Mutta Eduardilla oli vain työ.
Kun 19 vuotta oli kulunut Eduardin ja Piipposen tapaamisesta, Eduard ja Piipponen eivät edes nähneet toisiaan päiviensä aikana. Piipponen osti, myi ja huijasi kiviä ja lisäsi niitä pinoon, ja Eduard laski niitä. Vaikka Eduardilla oli työ, jota enemmän hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, Eduard oli surullinen. Iltaisin Eduard itki kyyneleensä kivien pinnalle.
Samana päivänä, kun Piipponen sai haltuunsa maailman viimeisen kiven, joka ei jo ollut hänen omistuksessaan, Eduard kuoli. Eduard haudattiin kylmään hautaan, vailla hautakiveä. Sillä vaikka Piipposella, hänen parhaalla ystävällään, olisikin ollut miten paljon kiviä tahansa, ei Piipponen voinut antaa yhtäkään kiveä, sillä silloin hänellä ei olisi enää ollut niitä kaikkia.