Kaiken kaikkiaan siinä tilanteessa olisin ottanut vastaan kerta kaikkiaan minkälaisen majapaikan tahansa. Yritin kulkea niin suoraan kuin mahdollista, jotten alkaisi kulkea ympyrää. Mutta mitä sitten, jos kuljinkin koko ajan autiompia seutuja kohden? Heti tämän ajatuksen saatuani käännyin vasemmalle, ja vähän ajan päästä uudelleen vasemmalle. Kuten pian huomataan, se oli viisaasti tehty.
Sillä aloin kuulla vaimeaa ääntä - en sano pientä, sillä se oli varsinaista mäiskettä, vaimennettua kuitenkin - jota kohti aloin kulkea. Ääni kuulosti jonkinlaiselta hurraamiselta ja taputukselta, aivan kuin paikalla olisi ollut enemmänkin ihmisiä. Myös rakennus oli odotettua suurempi, onni oli selvästi osunut kohdalleni. Seinän viereen oli jätetty useampi reki hevosten kera. Ajattelin mennä pyytämään joltakulta kyytiä vaikkapa Tripschauhun tai Wümmeliin. Kaikkea tätä ajattelin, mutta aivan hetken kuluttua en ajatellut mitään.
Sillä kulkiessani talon seinän suuntaisesti kohti ääntä, silmiini osui mekastava väkijoukko ja sen keskellä Nahkuri. Pinnistelin nähdäkseni innostuksen aiheen. Näin miehen, joka oli pukeutunut erilaisiin turkiksiin. Hänen kätensä olivat niin nopeassa liikkeessä, etten niitä saattanut nähdä. Kesti hyvän aikaa käsittää, että nämä salamannopeat kädet, kädet, joita en voinut edes nähdä, nylkivät oravaa.
Nahkurilla oli, kuten myöhemmin sain kuulla, menossa illan viimeinen esitys, ja hän hoiteli oravannahan irti omistajastaan niin nopeasti kuin oli suinkin mahdollista. Hän kohotti oravan toisessa ja nahan toisessa kädessään päänsä yläpuolelle. Väkijoukko hurrasi ja taputti. Ihmiset alkoivat lähteä koteihinsa. Mutta minä en kyennyt pyytämään kyytiä, en kyennyt! Näin vain tuon Nahkurin ja hänen kätensä. Mikä taianomainen mies!
Ennen kuin hän oli päässyt tupaansa ja saanut ovensa kiinni, lähestyin häntä puhuakseni. Kerroin, ettei minulla ollut paikkaa, mihin mennä. Kerroin, että olin nähnyt hänen esityksensä ja olin täysin lumoutunut. Nahkuri ei ollut vielä puhunut kertaakaan. Odotin vastausta. Yhtäkkiä Nahkuri päästi suustaan sarjan äännähdyksiä - aivan kuin "prtshee" - ja nyökytti päätään.
Nahkuri päästi minut sisälle. Olin yhä hämmästynyt tämän kummallisen miehen tavoista ja hänen kielestään. Osoittaen heinillä täytettyä patjaa hän sanoi - kuin aloittaen jollakin keskisuomalaisella murteella, mutta hajoten jälleen sekavaksi ääntelyksi - "Shee prtseen oik hr pik", tai jotakin siihen viittaavaa. Ajattelin, että hän tarjosi minulle, yksinäiselle, yösijaa. Asetuin makuulleni ja nukahdin melkein heti.
Seuraavana päivänä heräsin suuresti virkistyneenä. Nahkuri tuli luokseni, mutta nyt kun olin pudottanut väsymyksen suomut silmistäni näin, että hän oli tylsämielinen vanha mies, joka ei osannut puhua kunnolla ja joka söi harvoin kalaa, mutta aina perunaa. Kiittelin häntä, ja hän mutisi. Aloin valmistella lähtöä, mutta yhtäkkiä hän hyppäsi eteeni teljeten tien ovelle.
Hän sanoi, virheettömästi ääntäen, "nyt te menette kammariin ja kudotte minulle hiuksistanne perunoita". Olin hämmästynyt, kuten niin monesti huomaa olevansa tämän miehen seurassa. "Mitä?" kysyin. Jälleen kummallista ääntelyä. Minut osoitettiin lähes tyhjään, suureen huoneeseen, jonka ainoa huonekalu oli keskellä seisova pöytä ja sen päällä virkkuukoukku sekä sakset. Nahkuri sanoi lähtiessään (jälleen virheettömällä kielellä) "Tulen takaisin ennen kuutta. Tee ainakin kaksi vakallista perunoita".
Odotin - en edes tiennyt mitä odotin, kuolemaani varmaan - kun päätin viimeisenä keinonani ryhtyä leikkaamaan hiuksiani irti. Niitä oli enemmän kuin muistin. Yritin muotoilla hiuskasastani jotakin perunan näköistä, mutta yritys oli toivoton. Tartuin virkkuukoukkuun ja aloin tehdä jotakin lenkkiä hiuksiini. Yllätyksekseni jokainen hiussuortuva, jota kosketin virkkuukoukulla, muuttui puhtaaksi, kimmeltäväksi kullaksi. Kun kultaisia hiuksia oli tarpeeksi, ne kokoontuivat ja muodostivat perunan - tai ainakin perunan muotoisen kultakimpaleen.
Tätä tein, kunnes sormiani särki. Lopulta olin muuttanut kaikki hiukseni kultaisiksi perunoiksi, ja niitä olikin parin vakallisen verran. Kun Nahkuri tuli, hän poimi muutaman perunan niitä katsellakseen. "Vähän ovat keltaisia". Sen jälkeen hän alkoi taas mutista ja ulista. Nahkuri vei kullan mennessään, ja käski tehdä saman määrän seuraavaksi päiväksi. Tilanne oli toivoton, sillä olin jo käyttänyt kaikki hiukseni. Pudistin päätäni ja menin nukkumaan, vaikka kello oli vasta kuusi.
Aamun sarastaessa huomasin, että kaikki hiukseni olivan kasvaneet jälleen paikoilleen, täysin yllättäen. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin leikata hiukseni irti ja tehdä niin paljon perunoita kuin suinkin ehdin. Jälleen illan hämärtäessä tuli Nahkuri, jälleen hänen kummallista kielenkäyttöään. Jälleen uusia hiuksia, jälleen kultaisia perunoita. Tämä noidanumpyrä oli hämmentävin, mihin olin koskaan joutunut.
Nahkuri myi kaksi vakallista kultaisia perunoita markkinoilla joka päivä. Ja meniväthän ne hyvin kaupaksi: Nahkuri ei käsittänyt niiden olevan kultaa ja myi niitä siemenperunoiden hinnalla. Nahkuri rikastui, ja hän palkkasi vartijoita ympärilleni ja hän peruskorjasi mökkinsä ja asensi uuden vessan. Nahkuri oli onnellisempi kuin koskaan. Mutta juuri tämä hänen rikkautensa kehitys ja kullan loputon myyminen olisi oleva vapautumiseni avain.
Maailman rahaliikenteiden seuraaminen on hyvin monimutkaista puuhaa. Olen ollut vapaa mies jo monta vuotta, enkä jaksa ajatella näitä asioita, mutta seuraavanlaiseen selitykseen olen päätynyt. Se, minkä varmasti tiedän, on se, että Nahkuri alkoi köyhtyä. Hänellä oli yhä enemmän rahaa, mutta vaatteet hänen päällään kävivät vanhoiksi ja vessaan asennettu kraana ei ollut enää muodikas. Ruokaa oli vähemmän ja se oli huonompaa. Vartijat alkoivat kasvattaa partoja. Lopulta sain kuulla, että Nahkuri oli joutunut velkoihin ja että olin vapaa mies. Kaikki tämä kuulostaa sekavalta, mutta sankarillani on kuitenkin yksi nimi monen sijasta. Inflaatio.
Sillä kun Nahkuri myi niin paljon kultaa maailman markkinoilla, kukaan ei enää pitänyt kullasta. Maailman talous yski, hidasti ja lopulta pysähtyi. Kullasta kehtiin veneitä, mutta ne upposivat, sillä kulta oli niin painavaa. Kullasta tehtiin ruokaa, mutta siitä tuli vatsavaivoja. Ja se kulta, mitä Nahkuri oli saanut perunoiden myymisestä, ei enää kelvannut kaupassa. Ja nyt, kuolinvuoteellani, kaiken nähneenä ja kaiken tehneenä tiedän sittenkin vain yhden asian, joka on ollut läpeensä hyvä.