Sieltä Lars ja herra Neljäs menivät, siis tavallisesti, tervehtimään tuntemaansa väkeä, päätyen lopulta pieneen kokoontumispaikkaan rannan lähellä, jota oli ennen kutsuttu nimellä "Übéss", mutta kukaan ei enää viitsinyt sanoa sillä tavalla. Sitten Lars ja herra Neljäs pelasivat Piquet-au-cent:iä neljä kierrosta, jonka jälkeen kello oli tavallisesti jo yli kahden, siis lounasaika alkoi lähestyä.
Larsin ja herra Neljännen syömätavat olivat kerrassaan niin omituisia, että minun täytyy niistä hiukan Teille kertoa. Menneisyydessään Lars oli kovasti paheksunut itseään siitä, että oli ajoittain syönyt meren muita asukkaita. Lars oli yrittänyt syödä levää ja kaikenlaisia rehuja, mutta niistä tuli vain vihaiseksi. Niinpä Lars (joka tunsi kaikki meren kalat) kutsui luokseen joka päivä pahamaineisimman ja varovaisesti kertoi tälle, että Larsin täytyisi syödä hänet.
Pahamaineisuudesta ei ollut Larsin omatunnon kannalta mitään apua, kun esimerkiksi Josse, jonka kerrottiin varastaneen sateenvarjon, itki ja niisti ja aneli, ettei Lars söisi häntä. Mutta Lars ei voinut mitään nälälleen: hän antoi syötävän kalan kirjoittaa testamentin ja jäähyväiset omaisilleen, mutta sitten hänet oli, aivan ehdottomasti, syötävä. Muille Lars joutui kertomaan, että syödyt kalat olivat puhuneet rumia ja sitä paitsi kulkivat aina ilman sukkia. Mutta jotkut epäilivät Larsia.
Olikin suuri helpotus Larsille, kun hänen onnistui käsittää, mitä kalaa hän saattoi syödä mielin määrin, ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Tämä kala oli hai. Sillä hait ovat läpeensä pahoja kaloja, jotka syövät muita kaloja kovasti paljon. Mutta sittenkin, ne hain silmät… mutta ei. Lars näki itsensä jonkinlaisena meren poliisina. Siispä lounasaikaan Lars ja herra Neljäs lähtivät pyydystämään haita. Loppujen lopuksi se oli hyvin yksinkertaista. Herra Neljäs lauleskeli "Toivottavasti ei tule haita tänään koska se varmaan söisi minut ja sitä paitsi olen vain ahven"-laulua, ja ennen pitkää jokin hai tuli paikalle aikeissaan syödä herra Neljännen. Kun hai oli ehtinyt tarpeeksi lähelle, Lars yllätti sen sivulta.
Kaiken kaikkiaan lukija on varmaankin saanut Larsin elämästä sellaisen kuvan, jonka tämä elämä ansaitsee. Rauhallisen ja arvokkaan. Tästä vakiintuneesta elämänmallistaan Lars ei millään muotoa tahdonnut poiketa, mutta kaikesta hätävarjelusta ja huomattavasta konservatismista huolimatta Larsin elämä sai varsin erikoisen käänteen ennen pitkää.
Ymmärtänette sampikalan hämmennyksen, kun se herää samoihin aikoihin kuin aina, valmistautuu lähtemään samanlaiselle aamulenkille kuin aina, mutta ei löydä mistään hyvää ystäväänsä herra Neljättä. Luola, jossa herra Neljännen saattoi tavallisesti tavata, ammotti tyhjyyttään. Lars päätti kulkea reittinsä loppuun ja pelata Piquet-au-cent:iä vaikka sitten jonkin tursaan kanssa, mutta ei nähnyt muitakaan reitillänsä tavallisesti olevia kaloja. Kaiken kaikkiaan koko meri oli täysin tyhjä elämästä.
Joitakin tunteja Lars jatkoi etsintöjään, kunnes hän lopulta huomasi, että hän kiersi kehää. Eikä siinä kaikki: kehän kiertämiseen kului vain muutamia hetkiä. Oli kuin meri olisi aivan huomattavalla tavalla pienentynyt yön aikana. Lars meni tutkimaan meren rantaviivaa. Se oli aivan tasainen ja sileä, jopa hiukan läpikuultava.
Lars yritti uida sitä päin, mutta lähes täysin vailla tuloksia. Lars päätteli, että ennen niin kivikkoinen rantaviiva oli muuttunut muoviseksi ja hyvin pyöreäksi. Vain muutamia kristallinkirkkaita hetkiä kului sammen aivoilta, kun ne käsittivät, että Lars oli jollakin tavalla joutunut ämpärin sisälle, tarkemmin sanottuna muoviämpäriin.
Tässä ämpärissä Larsin elämä otti huomattavasti värittömämmän suunnan kuin aikaisemmin. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat täysin vivahteettomasti. Lars päätti ryhtyä lajinkehityksen taikka evoluution polulle. Kovasti pinnistäen Larsin onnistui muutamassa päivässä kasvattaa jalat itselleen. Ne olivat vähän laihat ja rompulaiset, mutta varsin käyttökelpoisen näköiset jalat kuitenkin. Lars otti mittavan askeleen ämpärin reunan yli.
Melkein samassa hetkessä Lars hengästyi aivan hirvittävästi. Vanha hän oli, muttei vielä astmaatikko. Ehkä askeleen oli Lars kulkenut, ehkä kaksi, kun hän kaatui maahan. Kaikki kirkastui: keuhkot! Lars ei ollut muistanut minkäänlaisia keuhkoja. Hänen onnistui kammeta itsensä takaisin ämpäriin odottamaan edistyneempää ruumiinmuotoa. Siellä ollessaan hän kirjasi muistiin ensimmäisen opetuksensa: pitää olla keuhkot.
Seuraava vaihe evoluution saralla olikin jo hyvin tarkka. Sillä kun Lars oli vedessä, hänen tuli mennä nopeasti vedestä pois sillä siunaaman hetkellä, kun hänen onnistui saada itsellensä keuhkot. Tämän hän sentään muisti tehdä. Kun alkoi tuntua siltä, että nyt ne keuhkot tulivat, Lars vain pidätti hengitystään, ojensi jalkansa laidan yli ja ravisteli itsensä kuivaksi. Lars katseli lähes joka puolelle ympärilleen, ja päätti etsiä ensi tilassa meren.
Lars kiipesi erään lipputangon nokkaan ja erotti horisontissa sinertävän meren. Se oli melkoisen kaukana; itse asiassa Lars joutui siristämään silmiään aika lailla nähdäkseen meren. Jokin kulkuneuvo oli löydettävä. Lars otti ämpärin mukaansa ja kutsui itselleen taksin. Astuttuaan taksiin Lars sanoi vain "merenrannalle, kiitos". Kuski katsahti Larsia, ravisti päätään ja otti kokonaisen kourallisen valkoisia pillereita "Nitro"-merkitystä punaisesta rasiasta.
Matka oli suorastaan kiusallisen pitkä, ja kuski käänsi radiota aina välillä yhä kovemmalle ja kovemmalle. Melu kasvoi melko suureksi. Lars vislasi hiukan. Kuski otti taas nitroja. Kun he saapuivat lopulta perille, kuski pyysi melkein kuuttakymmentä markkaa. Lars sanoi, ettei hänellä ollut yhtään. Kuski otti lompakostaan sata markkaa ja laittoi auton kassaan. "Menkää nyt pois" hän sanoi, anelevin äänenpainoin. Ja Lars meni.
Ilman kiduksiaan Larsilla oli vaikeuksia sopeutua jälleen merelliseen elämäänsä. Konsultoituaan herra Neljättä ja muita olennaisia tahoja Lars päätti laittaa kaikki meressä elävät olennot ämpäriin. Näin eli sampi Lars. Kunnes kuoli.