Aatehistoriani

Posted by – January 5, 2016

Yleensä kun tapaan jonkun pitkästä aikaa ja keskustelemme jostain, hän huomaa minun muuttuneen.
“Etkö sinä aiemmin ajatellut tästä ihan päinvastoin?”
“No joo, tai itse asiassa taustalla olevat periaatteethan ovat samat, mutta…”
Takinkääntämisen tunnustaminen on kiusallista. Kantani ovat muuttuneet, joissain asioissa totaalisesti, ja koen tarvetta selitellä tätä parhain päin. Haluan muodostaa ajattelustani loogisen jatkumon enkä näyttäytyä tunteiden ja elinolosuhteiden heittelemänä kevytajattelijana.

Tosiasiassa en ole aina itsekään enää varma mitä olen milloinkin ajatellut tai miksi olen muuttanut mieltäni. Ajattelussa on tiettyjä polkuriippuvuuksia. Mennyt minä vaikuttaa nykyiseen minääni, vaikka nykyisen minän on vaikea enää kunnolla ymmärtää entistä minääni.

Ulkopuolisen silmin ihminen on ennen kaikkea ympäristönsä ja elämänvaiheidensa tulosta. Muutokset johtuvat iän tuomasta kokemuksesta, vaurastumisesta tai köyhtymisestä, yksinäisyydestä tai sosiaalisuudesta, perheen perustamisesta tai sen tekemättä jättämisestä. Sisäisesti kukin muistaa ajatuskulkunsa, tärkeät keskustelut ja lukemansa kirjat jotka ovat muokanneet omaa ajattelua. Itselleni se “oikea tarina” on tietenkin sisäinen, älyllinen polkuni, mutta rehellisyyden nimissä yritän myös mainita relevantteja elämäntapahtumia. Totuus on varmaankin jotain siltä väliltä.

Hyödyllisenä harjoituksena ja tulevana viittauskohteena (“jos juttelimme viimeksi lukiossa, käy lukemassa täältä mitä sen jälkeen tapahtui”) koostan tähän jotain kehitysvaiheita. Saatan päivittää kirjoitusta kun uusia muistuu mieleen tai aikaa kuluu tarpeeksi että olen taas muuttanut mieleni kaikesta.

Lapsuus

Lapsena on täysi työ omaksua yleistietoa ja elämänmenoa, ja vain hyvin harva on niin pikkuvanha että asettuu ala-asteikäisenä jollekin omintakeiselle poliittiselle kannalle. Itse muistan oppineeni politiikasta lähinnä sen, että Keskustapuolue on puolueista ketkuin ja Paavo Väyrynen ketkuista ketkuin. Tv-uutisista mieleen jäi poliittisia persoonallisuuksia tyyliin Martti Ahtisaari ja Elisabeth Rehn. Kunnioitusta ei päättäjiä kohtaan tunnettu, ja minuunkin he tekivät huonomman vaikutelman kuin esimerkiksi omat vanhempani.

Päättäjien sijaan aloin pitää arvossa kirjailijoita ja toimittajia. Toimittajathan arvostelevat kaikkia muita, mukaanlukien poliitikkoja ja yritysjohtajia, ja nämä arvostelun kohteetkin lukevat mitä toimittajat kirjoittavat. Toimittajat kirjoittavat myös kaikesta taivaan alla, mikä on omiaan antamaan sellaisen vaikutelman että he tietävät paljon ja ovat kaikkien kunnioittamia.

Ala-asteella oli tuolloin jo elämänkatsomustiedon opetusta vaihtoehtona uskonnon tunneille, mutta mitään varsinaista opetusta ei yleensä ollut, vaan lapsille näytettiin piirrettyjä tai puuhailimme mitä sattui. Pidin kuitenkin et-tunneilla olemista järkevyyden merkkinä, ja taisin olla myös hieman tuohtunut uskonnollisista aamunavauksista joita keskusradiossa joskus lähetettiin.

Mieleeni on kuitenkin jäänyt ala-asteelta filosofiapäivä (vai oliko se yleisemmin tiedepäivä?) jota varten tehtiin julisteita ja esityksiä. Tämä oli rehtori Ilkka Olkkosen (jonka huomaan olevan yhä edelleen Ahmatien ala-asteen rehtori) keksintö, ja hän pyysi ehdotuksia päivää varten. Olin saanut jostain erinomaisen “for Beginners” -kirjasarjan osan Philosophy for Beginners, ja esittelin ja lainasin tätä teosta. Sieltä löysi tiensä johonkin pieneen monivalintatehtävään kysymys Francis Baconin kokeesta jossa hän pyrki osoittamaan yhteyden lihan pilaantumisen ja lämpötilan välillä (1600-luvun alussa). Tämä oli minusta ilahduttavaa, ja innostuin filosofiasta pitkäksi aikaa. Tuolloin filosofia merkitsi minulle ennen kaikkea empirismin ja luonnontieteiden perusteita (sen lisäksi että se on jotain jota arvostetut, tärkeänoloiset miehet tekivät). Philosophy for Beginners -kirjassa Descartesin dualismi ja “Ajattelen, siis olen” olivat merkittävässä osassa, ja pidin niitä tuolloin melko typerinä pohdintoina.

Yläaste

Yläaste oli enimmäkseen masentavaa aikaa jossa keskityttiin selviytymiseen, mutta kai siellä jotain tapahtuikin.

Ateismini tuli entistä julistavammaksi, ja muistelen nyttemmin häpeällä miten yritin jatkuvasti vetää koulun (harvoja) uskovaisia mukaan väittelyihin joissa jankkasin uskontojen typeryydestä.

En ole varma tarkalleen mistä, mutta jostain olin tähän ikään mennessä omaksunut myös tyypillisiä kantoja liittyen amerikkalaisiin (yksinkertaisia), aborttiin (hyvä asia jotka uskovaiset vastustavat) ja aseisiin (huono asia jota amerikkalaiset kannattavat). En tarkoita kritisoida näitä kantoja – ne ovat kaltaisilleni ihmisille äidinmaitoa – haluan vain todeta että tässä vaiheessa tulin niistä tietoiseksi.

Aloin tutustua enemmän politiikkaan ja päädyin ilman kummempia harhapolkuja vasemmistolaiseksi. Minuun teki aluksi vaikutuksen erityisesti työn ja pääoman ristiriita (miksi vain osa työn tuloksista päätyy työn tekijälle, joka on välttämätön, ja loput pääoman omistajalle joka voisi olla kuka tahansa?) ja köyhien puolustaminen. Pohdin pääoman kasautumisen ongelmia ja rajoja, ja erityisesti maanomistus huolestutti minua (jos pieni omistajajoukko omistaa kaiken maan, eikö heistä voi tulla de facto diktaattoreja?).

Toisin sanoen pelkäsin kontrolloimatonta epäoikeudenmukaisuutta ja dominanssia (tai: alistusta, riistoa), ja näin vasemmistolaisuuden puolustuskeinona näitä vastaan.

Aivan yläasteen loppupuolella ehdin perehtyä myös marxismin teoriaan. Tutustuin sellaisiin käsitteisiin kuin dialektinen materialismi, mitä en ymmärtänyt, mutta tajusin kuitenkin mitä filosofit tarkoittivat materialismilla. Historian “vääjäämätön kehityskulku” ei vakuuttanut minua, vaan olin pikemmin pessimistinen kommunismin saavuttamisen suhteen, vaikka se vaikuttikin mielestäni ihanteelliselta.

Tuolloin, vuoden 1998 tienoilla, sosialistiset ihanteet tuntuivat marginaalisilta mutta jalon oikeamielisiltä, ja tiesin että monet akateemiset henkilöt kannattivat niitä. Vuonna 1999 oli “Seattlen sota”, WTO:n vastainen suuri mielenosoitus, ja olinkin siitä jotenkin tietoinen, mutta jostain syystä en assosioinut sitä mielessäni omaan sosialistiseen ajatteluuni, vaan enemmän sellaisiin asioihin kuin Rage Against The Machinen kuuntelemiseen ja turkistarhaiskuihin. Itse olin enemmän nörtti, ja tuossa iässä tällaisilla ulkoisilla seikoilla oli paljon merkitystä.

Lukio

Lukiossa tutustuin ensimmäistä kertaa muihin ikäisiini joita kiinnosti politiikka. Siitä keskusteltiin paljon, tosin ei niinkään aiemmin mainituilla (vasemmisto)teoreettisilla linjoilla, vaan konkreettisemmin milloin mistäkin. Suuri enemmistö ystäväpiiristäni oli vasemmistolaista, joten suurilla linjoilla kipinät eivät lentäneet. Ei-vasemmistolaisiakin oli, mutta heitä ei yleensä kiinnostanut ruveta väittelemään asiasta.

Internet alkoi merkitä yhä enemmän, ja sain IRC:n välityksellä läheisemmän yhteyden erilaisiin poliittisiin näkökantoihin viettämällä aikaa #politiikka-kanavalla. Muistan erityisesti väsymättömät libertarismin kannattajat, joiden maailmankuvan eheää loogisuutta ei voinut olla ihailematta. Tunsin siihen jonkinlaista vetoa, mutta lopulta pysyin sosialistina. Muistan erityisesti että monet keskustelut päätyivät libertaristin argumenttiin “Jos sosialistinen ratkaisu tähän poliittiseen kysymykseen on niin hyvä, mikset tyydy muiden vasemmistolaisten kanssa verottamaan toisianne ja ylläpitämään sitä ratkaisua, jolloin voisitte jättää rauhaan ne jotka eivät sitä halua?” En keksinyt tähän muuta vastausta kuin että koordinaatio- ja julkishyödykeongelmat olisivat näissä olosuhteissa mahdottomia. Ajattelin myös että mahdollisesti velvollisuuteni on olla pakottamatta muita, ja kehittää vapaaehtoista sosialismia – tai vaihtoehtoisesti odottaa sitä päivää että kaikki muutkin haluavat sosialismia. Luovuin kuitenkin lopulta tästä ajatuksesta. Tutustuin myös IRC:n kautta vasemmistonuoriin ja nuoriin vasemmistoliittolaisiin, mistä lisää jäljempänä.

Se vaikutus tällä (tai jollain muulla, en ole varma millä) kuitenkin oli, että päädyin hyväksymään sen ettei suunnitelmataloudesta voisi tulla mitään. Muutuin tässä vaiheessa marxisti-leninististä sosialistisen markkinatalouden kannattajaksi, vaikka olin tietoinen etten tiennyt miten sellaisen järjestelmän pitäisi toimia.

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Juha Savolainen teki lähtemättömän vaikutuksen minuun ja moniin muihin oppilaisiinsa. Hän onnistui hyvään sokraattiseen tyyliin salaamaan oman näkemyksensä niin filosofisista kuin aatteellisistakin kysymyksistä, ja vastasi kaikkeen antamalla toisaalta-toisaalta -yleiskatsauksen. Erään ET:n kurssin aiheena oli “kuinka puhua mistä tahansa tietämättä aiheesta mitään”. Vilkkaimmat keskustelut käytiin metafysiikasta (vakuutuin kausaalisten selitysten tärkeydestä) ja etiikan teorioista. Muistan olleeni taipuvainen utilitarismin suuntaan, vaikkakin siihen liitetyt kritiikit vaikuttivat minusta mahdottomilta ratkaista. (Nykyäänkin pidän oikeastaan kaikkia etiikan teorioita hyvin ongelmallisina.)

Kiinnostuin suuresti Wittgensteinista ja Tractatus Logico-Philosophicus -teoksesta. Olen edelleen sitä mieltä että siinä esitelty tapa käsitellä filosofisia ongelmia on erittäin valaiseva, ja että maailmassa olisi paljon vähemmän turhaa lätinää jos se olisi kaikilla kirkkaana mielessä.

Lukiossa ilmestyi Agitaattori-niminen vasemmistohenkinen julkaisu, johon kirjoittelin pohdintoja mm. siitä voiko markkinataloudessa elävä hyvätuloinen henkilö olla sosialisti (kyllä) ja roskalehtien moraalittomuudesta.

Aika muodostaa kanta asevelvollisuudesta lähestyi, ja päädyin olemaan aatteellinen pasifisti. Ajattelin, että koska sotien ehdoton edellytys on se että on armeijoita, jokaisen ihmisen moraalinen velvollisuus on olla liittymättä mihinkään armeijaan. Menin siviilipalvelukseen sillä perusteella, että vankila olisi varmaa haaskausta, ja haaskaus on väärin.

Muistan ajatelleeni että kolme positiota joista en varmaankaan koskaan tulisi luopumaan olivat pasifismi, sosialismi ja ateismi.

18-20

Siviilipalvelusmies Helsingistä oli ilmeisesti sellainen ilmestys että minusta tehtiin juttu Joensuun paikallislehteen Karjalan Heiliin, minkä kirvoittaman lukijapalautteen panin talteen:

Liityin Vasemmistoliittoon ja Vasemmistonuoriin. Olin IRC:n kautta tutustunut tähän porukkaan jonkin verran, ja nyt myös oikeassa elämässä. En ollut Vasemmistoliitosta puolueena loputtoman innostunut. Se oli liian laimea ja ponneton – puheenjohtajana oli Suvi-Anne Siimes, joka myöhemmin osoittautui vähemmän kuin tulenpalavaksi sosialistiksi. Ajattelin kuitenkin että kun poliittinen järjestelmä on olemassa, siihen on velvollisuus osallistua.

Vasemmistonuoret olivat sydämellistä väkeä, joskin ei-niin-vakavamielistä (minkä tässä asiassa luin haitaksi) ja impulsiivista. Minua myös häiritsi tietty “järjestelmänvastaisuus” (esim. tahallinen sosiaalituen väärinkäyttö, kaiken rahan pitäminen käteisenä jotta sossu ei päässyt siitä vihille, vaikka ylimääräinen olisi mennyt kaljaan ja pilveen) joka ei ollut niissä porukoissa mitenkään universaalia, mutta kuitenkin suvaittua.

Sydämellisyys toki koski vain “omia”, mutta en joutunut kohtaamaan tämän asian varjopuolia.

Sosialistinen aate pysyi vahvana ja jopa voimistui. Yritin sovittaa yhteen ajatusta sosialistisesta markkinataloudesta ja pääoman kuulumisesta valtiolle. En halunnut tinkiä siitä että yksityisestä omaisuudesta pitäisi päästä eroon. Tutustuin anarkosyndikalismiin, ja pidin erityisen lupaavana sitä, kun luin että Noam Chomsky kannattaa sitä periaatetta että kunkin tuotantolaitoksen työläiset omistaisivat tuotteet ja päättäisivät tuotantoon liittyvistä asioista. En kuitenkaan vakuuttunut tästä. Se vaikutti ratkaisulta joka voisi toimia vain joissain tietyissä teollisissa konteksteissa.

Näihin aikoin puhuttiin julkisuudessa “pareconista” (participatory economics), jossa oli tätä samaa ajatusta, mutta en jostain syystä vakuuttunut siitäkään. En myöskään innostunut ATTACista joka tuli Suomeen joitain vuosia aiemmin. Kaiken kaikkiaan olin jokseenkin nurkkakuntainen ajattelussani, kansainvälistä ulottuvuutta ei juuri ollut. Tähän vaikutti introverttitaipumukseni; olin aikanaan muuttanut viime hetkellä mieleni Prometheus-leirille menemisestä, ja siellä olisi tutustunut monenlaisiin ihmisiin; samoin olin viime hetkellä jäänyt pois Euroopan Nuorten parlamentista johon lukiomme joukkue oli saanut osallistumisoikeuden.

Menetin kiinnostukseni puhtaaseen filosofiaan ainakin siinä muodossa kuin se yliopistokontekstissa esiintyy. Lukemani filosofiset artikkelit olivat täynnä epämääräisen oloista kieltä ja sisäänpäinkääntynyttä viittailua muihin filosofeihin, ja itse asiaan ei tunnuttu pääsevän. Pahimmassa tapauksessa itse asia oli pelkkää metatasoa, tyyliin “Onko digitaalinen kuva notationaalinen representaatio vai ei?” (tämä esimerkki tuli ensimmäisenä vastaan kun kokeilin etsiä Googlella viimeaikaisia filosofisia artikkeleja). Myöhemmin olen jossain määrin muuttanut mieleni tästä uudelleen, ja tunnustan että maailmassa on paljon mielenkiintoista ja palkitsevaa filosofista tekstiä, mutta en kuitenkaan ole ollenkaan pahoillani siitä etten ole akateeminen filosofi.

20-22

Aloin menettää uskoani sosialismin toteutumisen lisäksi siihen, että jos se toteutuisi, tuloksena voisi olla mitään hyvää. Aloin hyväksyä että sosialismi on niin herkkää epäharmonialle ja erimielisyydelle että se voisi toteutua lähinnä samanmielisten perustamassa ideaaliyhteisössä, mutta tällaisten yhteisöjen historiaan tutustuminen oli lannistavaa. Tähän asti minua oli vaivannut enimmäkseen pettymys ihmisiin sellaisina kun he elävässä poliittisessa elämässä olivat, nyt aloin pelätä ettei heitä voisi olennaisesti paremmalla korvatakaan. Niin noloa kuin se nyt onkin myöntää, olin käytännössä uskonut että jos minä ja ystäväni saisimme päättää kaikesta, asiat olisivat paljon paremmin.

Olin tässä vaiheessa vielä sosialisti, mutta hyvin abstraktissa mielessä, vähän samaan tapaan kuin uskonsa menettänyt kristitty saattaisi vielä haaveilla taivaasta.

Menin yhteen tulevan vaimoni kanssa. Hyvän aikaa yhteiseen kotiimme tuli sekä Vasemmistonuorten että Kokoomusnuorten jäsenpostia.

Olin tähän asti lukenut paljon kaunokirjallisuutta, mutta nyt se alkoi vähetä selvästi. Seurasin nyt yhä enemmän Internetissä aktivoitunutta blogimaailmaa. (Olen jatkanut samalla tiellä tähän päivään asti. Vuonna 2015 olen lukenut yli 5000 blogikirjoitusta ja aikamoisen määrän blogikommentteja.) Luin myös lahjatilauksina saamia lehtiä kuten Prospect ja The London Review of Books, ja koin näiden julkaisujen sivistyneen, humaanin, kosmopoliittisen ja vasemmistolaisen maailmankuvan omakseni.

22-24

Tänä aikana lakkasin pitämästä itseäni sosialistina ja erosin Vasemmistoliitosta ja Vasemmistonuorista. Tähän liittyi yleisempi uskonmenetys ihmisjärkeen ja sen kehittämien järjestelmien toimivuuteen. Siinä missä olin aiemmin huolissani siitä mahdollisuudesta että taloudellinen valta voi alistaa ihmisiä, aloin kiinnittää yhä enemmän huomiota poliittisen vallan potentiaaliin alistaa ihmisiä.

Katsoin edelleen hyvällä esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeiden saavutuksia ja vähempiosaisten auttamista, mutta näihin ilmiöihin alkoi nähdäkseni ajan kuluessa liittyä aina jotain ongelmia. Nykyään ehkä käyttäisin ilmausta diminishing returns – mitä enemmän jotain tehdään, sitä suurempi osa hyvistä vaikutuksista on saatu, ja niiden saavuttamiseksi luodut organisaatiot alkavat luutua ja ylläpitää itseään. Saavutettuaan valtaa ne alkavat potkia heikompia päähän siinä missä muutkin. Ay-liike Suomessa on tästä hyvä esimerkki. Minuun teki vaikutuksen esimerkiksi Matti Pulkkisen kirja Romaanihenkilön Kuolema, joka asetti kehitysavun erittäin arveluttavaan valoon. Olin aina ajatellut että kehitysapu nyt ainakin on hyvä asia, joten tämä oli kohtalaisen suuri pettymys.

En ollut tuolloin perehtynyt julkisen valinnan teoriaan, mutta mielessäni oli juurikin tuon taloustieteen alan tutkimia ongelmia. Siirryin monessa asiassa liberaaliin tai jopa libertaristiseen suuntaan.

Pitkäaikainen kehityskulku, joka tapahtui paljolti näinä vuosina, mutta oli saattanut alkaa jo hieman aiemmin, oli ihmiskuvani muuttuminen. Jälkeenpäin ajateltuna en tainnut edes ymmärtää että minulla oli jokin ihmiskuva, enkä tiedä miten olisin sitä pyytäessä kuvaillut. Nykyään kutsuisin sitä sosiaalidemokraattiseksi tai yleishumanistiseksi ihmiskuvaksi, jonka keskiössä on universalismi – kaikkien ihmisten yhtäläinen ja jakamaton ihmisyys, ja (ehkä julkilausumaton) usko siihen että jokainen ihminen on järjellinen ja hyvä, ja jos voisimme vain kaikki keskustella yhdessä ja ymmärtää toisiamme, maailma voisi olla harmoninen ja rauhallinen paikka. Tähän kuului myös sukupuolten ja etnisten ryhmien yhtäläisyys: sukupuolilla on vain pinnallisia eroja, ja miesten suurempi palkka kertoo historiallisesta alistuksesta ja sukupuolisyrjinnästä; rotuja ei ole olemassa; ihmiset ovat pohjimmiltaan samankaltaisia. Viime aikoina tästä ajattelutavasta on käytetty termiä blank slatism, ehkä Steven Pinkerin kirjan The Blank Slate mukaan. Luin tuon kirjan muistaakseni vähän aiemmin. Ehkä se jätti jonkin idun mieleeni.

Oli erittäin pitkällinen prosessi irtautua tästä, ja kapinoin sitä vastaan. Luin ahmien tämän ihmiskuvani vastaista kirjallisuutta, ensin halveksuen, mutta lopulta muutuin itse perinpohjin. Minulle oli suuri järkytys havaita ettei tällä ihmiskuvalla ollut mitään tieteellistä pohjaa, ja että implisiittisesti lähes kaikkialta omaksumani ihmiskuva oli suurelta osin valheellinen. Aloin siirtyä tieteellisempään, objektiivisempaan ihmiskuvaan.

Koin hyvin erikoisena näitä asioita koskevan tietynlaisen valikoivan vaikenemisen. Esimerkiksi Richard Dawkinsin kirjassa The Selfish Gene luonnosteltiin sukupuolten eriytymisen evolutiivista taustaa ja peliteoriaa: on edullista tehdä sukusoluja joissa on vähemmän resursseja, mutta jos molemmat osapuolet tarjoavat huonoresurssisia sukusoluja, jälkikasvua ei tule. Tästä seuraa kaikenlaista mielenkiintoista liittyen urosten ja naaraiden erilaisiin strategioihin ja sukupuolten fyysiseen erilaisuuteen, ja joka perehtyy asiaan pidemmälle tulee väistämättä siihen lopputulokseen että miehillä ja naisilla todella on monenlaisia merkityksellisiä eroja. Jostain syystä Dawkinsin kirja kuitenkaan ei ollut mitään paheksuttua pseudotiedettä vaan paljon puhuttua pop-tiedettä. Miten Helsingin Sanomien tiedesivu saattoi mainostaa kirjaa joka johtaa ymmärrykseen sukupuolten eroista samalla kun pääkirjoitus ja kolumnit kertoivat että koodaajista ja insinööreistä 50%:n pitäisi olla naisia ja että tietokonepelit tekevät pojista väkivaltaisia?

Samoin oli outoa havaita toisaalta älykkyyden keskeinen merkitys ihmis- ja yhteiskuntatieteissä ja toisaalta sen täydellinen mitätöiminen julkisessa keskusteluissa (“jokainen on eri tavalla älykäs”, “älykkyystestit mittaavat vain sitä miten hyvin menestyy älykkyystesteissä”), ja sitten vielä toisaalta ilakointi siitä että Bushia äänestäneissä osavaltioissa oli matala keskimääräinen älykkyysosamäärä. Viimeistään tässä vaiheessa menetin luottamukseni ja kunnioitukseni toimittajia kohtaan ammattikuntana.

Tutustuin myös näiden asioiden tiimoilta käytyihin kulttuurisotiin. Ihmisen biologiaa tutkineiden tai kommentoineiden joukossa oli paljon virkansa ja maineensa menettäneitä, marginalisoituja hahmoja. Jopa Lawrence Summers oli menettänyt paikkansa Harvardin johtajana kommentoituaan sukupuolieroja konferenssissa jonka tarkoitus oli puhua yliopistomaailman sukupuolieroista. (Sittemmin hän nousi uudelleen huipulle, ehkä siksi että hän oli edelleen paitsi huipputaloustieteilijä, myös demokraatti, ja hänestä tuli Obaman taloudellinen neuvonantaja.) Koin tämän kaiken epäoikeudenmukaisena ja tieteenvastaisena ja perehdyin yhä enemmän siihen, mitä tältä väärinajattelijoiden puolelta löytyi. Tämän kehityskulun lopputulokset vaatisivat oman blogikirjoituksensa, mutta ymmärrän tänä päivänä että sellaiset sanat kuin “rasisti” ja “seksisti” koskevat myös minua, vaikka en niitä itsestäni käytäkään.

24-26

Aloin perehtyä vakavammin taloustieteeseen, ja erityisesti mikrotaloustieteen ymmärtäminen muutti monia poliittisia näkemyksiäni, tai pikemmin siirsi ne pois politiikan viitekehyksestä. Ehkä valistavimpia teoksia tällä saralla olivat Steven Landsburgin Price Theory and Applications (mikä tahansa vastaava oppikirja ajaa saman asian) sekä Frédéric Bastiatin esseet, joita jostain syystä pidetään Euroopassa naiiveina ja ei-vakavastiotettavina. Amerikassa niillä on edelleen hyvä maine.

(Olin aiemminkin tutustunut talousteoriaan kohtalaisesti sikäli että osasin piirtää kysyntä- ja tarjouskäyriä ja päätellä niistä jotain, sekä tiesin mitä suhteellisella edulla tarkoitettiin, mutta syystä tai toisesta nämä asiat eivät silloin kypsyneet sen kummemmiksi yhteiskunnallisiksi oivalluksiksi.)

Liberalismini saavutti sellaisen vaiheen että osallistuin Edistyspuolue-nimisen yhdistyksen kampanjaan kerätä 5000 kannatuskorttia jotta se olisi päässyt puoluerekisteriin. En ollut kovin optimistinen, ja kortteja ei saatukaan kokoon. Tulin siihen tulokseen että sekä sosialismilla että klassisella liberalismilla on heikot mahdollisuudet menestyä politiikassa. Jälkeenpäin ajateltuna sekä Vihreiden että Perussuomalaisten nousu menestykseen ovat huikeita saavutuksia.

Lähimpänä libertarismia kävin ehkä luettuani Ayn Randin jälkeen (joka on erinomaista propagandaa ja emotionaalista vastamyrkkyä yleisvasemmistolaisuudelle) David Friedmanin kirjan The Machinery of Freedom, joka luonnostelee erilaisten valtiollisten järjestelmien korvaamista vapaaehtoisilla versioilla. Tuo kirja kannattaa lukea, ja se on erittäin ajatuksiaherättävä, mutta sen kokonaisvisio on sittenkin epärealistinen nykymaailmassa.

Tavallaan olin kokenut reaktiivisen heilahduksen sosialismista sen vastakohtaan, mutta ei se siltä tuntunut. Keskiössä oli edelleen oikeudenmukaisuus ja ihmisen vapaus toteuttaa itseään. Laskin toivoni positiivisten vasemmistolaisten ilmiöiden tulevaisuudesta vapaaehtoisuuteen joka voisi toteutua vapaammassa yhteiskunnassa. Korostan: vapaammassa, ei vapaassa. En missään vaiheessa ollut todellinen libertaari siinä mielessä että olisin halunnut kaiken julkisen vallan purkamista (toisin kuin olin kommunistina toivonut kaiken yksityisomaisuuden sosialisointia), mutta alalla kuin alalla minusta näytti siltä että oikea suunta oli se vapaampi. Oikeaa loppupäämäärää en osannut sanoa.

26-28

Aiemmin mainittu ihmiskuvan muutos alkoi kiteytyä, ja se johti myös lukemistani uuteen suuntaan. Taloustieteen ymmärtäminen oli saanut minut kysymään yhä harvemmin “Onko se oikein?” ja yhä useammin “Toimiiko se?”, ja ihmiskuvan muuttumisella oli nyt sama vaikutus. Koin konservatiivisen herätyksen. Tulin siihen tulokseen että ihmisluonto on keskeisellä sijalla yhteiskunnan toiminnassa, ja vaikka ihmisluonto vaihtelee sekä paikassa että ajassa, sitä ei voi muovata kuin vahaa ideaaliyhteiskunnan tarpeisiin. Ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan itsestään ja omasta järjenkäytöstään ja eettisyydestään liikoja. Rajoitusten ja kontrollin poistaminen johtaa yleensä huonoon käytökseen, niin eliitin kuin rahvaankin parissa. Ihmiset eivät yleensä pysty järjellään hallitsemaan harmonisesti edes omaa elämäänsä, ja yhteiskunnat ovat yhtä elämää vielä verrattomasti monimutkaisempia. Ajan kuluessa kuitenkin muodostuu jotain kestäviä rakenteita, ja näiden rakenteiden ylläpitäminen ja keinotekoinenkin ylistäminen ovat ainoita keinoja pitää pakka edes jotenkin koossa.

Yhteenveto suuresta aatteellisesta kaaresta voisi olla seuraava: nuorena katsoin ensin sisäänpäin, käytin introspektiota, pohdin oikeaa ja väärää, perehdyin teorioihin. Nyt katson sitä miten asiat ovat, yritän ymmärtää niitä menneisyytensä kautta, pohdin pieniä positiivisia muutoksia jotka eivät pilaa mitään, perehdyn historiaan.

Aloin sanoa itseäni konservatiiviksi, mutta ehkä minun ei pitäisi, sillä useimmissa poliittisissa kysymyksissä olen kuitenkin “liberaali”. Tämä on minulle hankala rako. Konservatismilla tarkoitetaan usein vanhojen rakenteiden ja erityisesti sovinnaisten tapojen ylläpitämistä keinolla millä hyvänsä – esimerkiksi kauppojen aukiolon rajoittaminen lain voimalla. Minulle pakkokeinot (= julkisen vallan käyttäminen) ovat vastenmielisiä ja niitä pitäisi lähtökohtaisesti välttää. Niihin liittyy merkittävä eettinen ja sosiaalinen kustannus, ja toisessa vaakakupissa täytyy olla merkittävä hyvä niitä perustelemassa.

Konservatismini on siis yksityistä, ja siinä on kyse siitä, millainen hyvä elämä tai hyvä yhteisö minun mielestäni on. Pakkokeinot ovat tarpeen kun yhteiskunnan harmoninen ja rauhallinen elämä ja kehitys ovat uhattuina. Pakkokeinoja ovat minulle myös verojen kerääminen yhteisten menojen kattamiseen ja asevelvollisuus. Hyvinvointiyhteiskunta on stabiili, enkä halua pilata sitä, mutta suurempaa sosiaalivaltiota kuin tämän stabiiliuden luomiseen en kannata. Tässä mielessä olen oikeistokonservatiivi. Kannabiksen kriminalisaatiota ei mielestäni voi perustella oikein mitenkään – tässä mielessä olen liberaali. Suhtaudun huumeisiin varovaisesti henkilökohtaisella tasolla – tässä mielessä olen konservatiivinen.

Joskus näihin aikoihin lakkasin myös olemasta pasifisti.

Toinen tärkeä muutos joka finalisoitui tänä aikana oli suhteeni lasten tekemiseen. Olin aiemmin pitänyt lasten hankkimista suorastaan moraalisena vääryytenä liikakansoituksen takia. Kysyin mielessäni: miksi juuri minun pitäisi yrittää monistaa itseäni, mikä minussa on säilyttämisen arvoista, lapsiahan maailmassa riittää. Nyt tulin siihen tulokseen että jos en halua lapsia, se on kuin haluaisin maailman olevan tulevaisuudessa vähemmän sellainen kuin minä ja kaltaiseni. Kasvun rajat tulevat kyllä vastaan riippumatta siitä miten valitsen.

Ehkä itsetunnossanikin oli tapahtunut muutos, sillä nyt minusta oli selvää että samoin kuin saatoin toivoa että maailma olisi enemmän sellainen kuin ystäväni ovat (olinhan valinnut heidät ystävikseni), halusin itsekin jäädä geneettisesti ja memeettisesti maailmaan. En ole vain minä, vaan oma taustani, jonka hävittäminen maailmasta olisi tavallaan vastuutonta ja tappioksi. Päätin siis sittenkin haluavani lapsia ja aloin myös kannustaa ystäviäni perustamaan perheen. Tässä siis yhdistyi se, että näkemykseni ihmisistä oli tullut paljon biologisemmaksi (lapset muistuttavat yleensä vanhempiaan) ja se että näkemykseni itsestäni oli tullut myönteisemmäksi (halusin että tulevaisuuden ihmiskunnassa olisi mukana myös minun lapsiani).

Väläyksenä menneisyyteen mainittakoon keskustelu jonka kävin ystäväni juhlissa tapaamani opiskelijan kanssa. Hän esitti että länsimaiden hyvinvointi perustuu kehitysmaiden riistoon, ja minä olin eri mieltä. Todistelin että kehitysmaiden resurssipohjaiset taloudet ovat kerta kaikkiaan arvoltaan niin pieniä että kehittyneiden maiden valtavien talouksien pyörittämiseen ei niiden riistäminen voi mitenkään riittää, ja että jos kaikki taloudelliset suhteet näiden väliltä katkeaisivat, se olisi kriisi kehitysmaille vaan ei kehittyneille maille. Olin nyt sitä mieltä että taloudessa on ennen kaikkea kyse korkeasta erikoistumisasteesta, tuottavuudesta ja kertyneestä ihmis- ja tuotantopääomasta, mutta vielä 5-6 vuotta sitten olisin voinut olla tuon opiskelijan asemassa.

Aloin viimein suhtautua kristinuskoonkin myönteisemmin, tosin todellinen usko on edelleen minulle vierasta. Usko näyttäisi olevan monille ihmisille luonnollinen, tärkeä ja hyödyllinen asia, ja kirkot ovat vastuussa paljosta hyvästä, eikä minulla ole näihin asioihin nokan koputtamista. Kun ennen seurasin uskon katoamista Euroopassa mielihyvällä, olen siitä nyt jopa hieman huolissani.

Nykysuunta

Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta jos muistutan ihmisten enemmistöä, nyt (30-vuotiaana) alan luutua ajattelussani näille sijoilleni. Liekin sammumista on havaittavissa. Olen alkanut suhtautua oikeastaan asiaan kuin asiaan myötätuntoisemmin ja ymmärtävämmin. Etenkin kahdenkeskisessä keskustelussa minun on vaikea tulistua kellekään nuoruuden tapaan. Näen poliitikkojen teot ja ihmisten mielipiteet heidän omien tilanteidensa valossa yleensä hyvin ymmärrettävinä, ja hyvyys ja pahuus ovat yhä enemmän asioita joiden kanssa jokainen kamppailee omassa elämässään kuin kokonaisten ihmisten attribuutteja. Tämä varmaankin johtuu osittain isäksi tulemisesta. Minulla on toki edelleen mielipide melkein kaikesta ja pidän ajattelemisesta.

Minua leimaa maalaisjärjen vähäisyys, vaikka aiemmin mainittu konservatiivinen herätys onkin sitä jonkin verran lisännyt. Olen aina ollut taipuvainen abstraktin ajattelun viemiseen pitkälle, ehkä liian pitkälle. On mahdollista että liekin sammuminen ja ymmärtäväisyys tarkoittavat sitä että ideologiset suojani ovat alhaalla ja olenkin alttiina uudelle äkkivääryydelle. Minulla on joitain aavistuksia siitä mitä tämä voisi tarkoittaa, mutta en halua avata sitä tässä sen tarkemmin. Itsensä tarkastelu “ulkopuolelta” on aavemaista; kun sitä tekee tarpeeksi pitkään, melkein mikä tahansa alkaa tuntua mahdolliselta.

Scott Alexander, tämän hetken kuuma nimi blogimaailmassa, kirjoitti äskettäin poliittisista erimielisyyksistä empatian näkökulmasta. Hän kertoi psykologista kehitysvaihetta mittaavasta kokeesta, jossa arvioidaan lapsen kykyä ymmärtää toisten maailmankuvaa. Kokeessa näytetään kahdelle lapselle laatikko johon pannaan lelu. Tämän jälkeen toinen lapsista viedään pois huoneesta, ja jäljelle jääneen lapsen nähden vaihdetaan laatikossa ollut lelu toiseen. Toinen lapsi tuodaan takaisin huoneeseen, ja huoneeseen jääneeltä lapselta kysytään että mitä toinen lapsi nyt luulee laatikossa olevan. Ennen tiettyä kehitysvaihetta lapset eivät ymmärrä että toisella on mielessä vain se mitä hän itse näki, ja vastaavat että toinen lapsi sanoisi laatikossa olevan se jälkimmäinen lelu.

Kaikki lapset oppivat tämän, mutta aikuisillekin on vaikea kunnolla sisäistää se, että toisilla on erilainen arvo- ja tunnemaailma. Facebook-keskusteluissa ihmisiä järkyttää toisten ilkeämielisyys ja alhaisuus, koska he sovittavat oman arvomaailmansa toisen ihmisen sanoihin ja tekoihin ja tuntevat että jos minä olisin tuollainen, tuntisin oloni iljettäväksi. Mutta toinen ihminen on toinen ihminen. Olen vasta aivan viime vuosina alkanut ymmärtää mitä tämä tarkoittaa.

Narratiivinen kaari, minä ja muut

Seuraava lausahdus kuuluu panna tähän (jos en sitä itse tee, joku sanoo sen kommenteissa):

If you’re not a liberal when you’re 25, you have no heart. If you’re not a conservative by the time you’re 35, you have no brain.

(Tätä ei muuten sanonut Winston Churchill, mutta moni muu on sanonut jotain vastaavaa.)

Tämä on se ulkoinen kuva jonka muut näkevät ja jonka piikkiin muutokset on helppoa panna: “vanheni ja viisastui”. En voi kiistää etteikö tuo klisee sopisi melko hyvin itseeni. Tie on kulkenut nuoresta vasemmistokiihkoilijaksi varhaisvanhaksi luonnekonservatiiviksi. Voin kuitenkin lohduttautua sillä että ajatteluni on (omasta mielestäni) edelleen omintakeista ja “elävää”, enkä koe että olin nuorena tyhmä ja olen nyt tullut järkiini tai että olen nyttemmin kovettanut sydämeni. Toisaalta tältä tuntuu varmaan kaikista muistakin.

On myös todettava että vaikka tällainen kehitys on suorastaan stereotyyppi, lähipiirini ei ole yleensä ottaen tehnyt vastaavaa retkeä. Vasemmistolaiset ovat enimmäkseen pysyneet vasemmistolaisina ja oikeistolaiset oikeistolaisina, konservatiiviksi ei monikaan halua tunnustautua. Ehkä olen muodin edellä. Viime vuosina osa epäpoliittisimmista tapauksista on innostunut seksuaalivähemmistöjen asioista, antirasismista, feminismistä jne. ja liittynyt niiden ympärille muodostuneeseen nykyvasemmistolaisuuden piiriin. Pienempi osa taas vakuuttunut esimerkiksi Jussi Halla-ahon ennustuksista ja varoituksista ja tätä myötä tulleet “kansallismielisiksi” tai eurooppalaisiksi nationalisteiksi (tälle asialle ei ole vakiintunutta termiä, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan).

Pidän enenevässä arvossa niitä jotka edelleen ovat itsenäisiä vapaa-ajattelijoita – valitettavasti itsenäisyys tosin yleensä johtuu siitä etteivät politiikka ja aatteet oikeasti kiinnosta, jolloin keskustelut jäävät pyörimään perustasolle.

Ehkä ideologisen kaaren kuuluukin olla nyt valmis, sillä olen nyt isä ja tiedostan miten vähän minulla itsenäisenä ihmisellä on merkitystä. Kun ajattelen poikaani, haluan korostaa hänen aatteellisessa kasvatuksessaan seuraavia asioita:

  1. Totuus ja tosiasiat ensin. On paljon parempi opettaa ajattelemaan ja tietämään kuin yrittää siirtää omia aatteita eteenpäin. Kärjistäen: lehdissä on joka päivä uudet uutiset ja aatteet, mutta matematiikka on ikuista.
  2. Sokraattinen metodi. Olen poikani ensimmäinen filosofian opettaja, ja siinä roolissa tehtäväni on kertoa ja kysyä, ei väittää.
  3. Avoimuus ja ymmärrys. Haluan opettaa ymmärtämään asioita toisten ihmisten näkökulmasta. Toivon että pojallani on parempi theory of mind kuin itselläni oli.

Kiitos kommentteja antaneille esilukijoille TK ja IS.

Terve, isänmaallisuus

Posted by – December 6, 2015

Heikki Aittokoski kirjoitti niin ajan hengessä olevan itsenäisyyspäiväesseen että haluan kommentoida sitä, jotta voin myöhemmin muistaa paremmin millainen ajan henki oli.

Itsenäisyyspäivää on tavattu viettää Suomessa varsin virallisesti; presidentin juhlat ja vaihtuvassa kaupungissa sotilasparaati. Mitään kansanjuhlaa ei yleensä vietetä, tosin viime vuosina itsenäisyyspäivänä ollaan järjestetty (vasemmisto)anarkistisia protesteja. Helsingissä on tietääkseni yksi itsenäisyyspäivän kunniaksi järjestetty yleinen kulkue (tänä vuonna toista kertaa), siinä missä vappuna niitä on lukuisia. Tämäkin kulkue on katsottu äärioikeistolaiseksi, joten paitsi että normaalien ihmisten on syytä olla sinne menemättä, vasemmistoanarkisteilla on suunnitelmissa häiritä kulkuetta. Vastamielenosoituskutsusta:

Ritsat valmiina, munat korissa, tähtäin asetettu – on aika suuttua! Vapautemme on uhattuna 6.12.2015, kun natsisiat aikovat marssia Helsingissä. Me olemme kirjava joukko vihaisia lintuja, joiden vapautta pakkotyö, rotuerottelu, sukupuolisyrjintä, köyhyys ja lisääntyvä kontrolli uhkaavat. Me emme katso vierestä, kun äärioikeisto aikoo marssia kaduillamme! Nyt on Vapaus pelissä!

Kulkueessa todella on mukana fasisteiksi nimitettyjä henkilöitä – kukaan muu ei itsenäisyyspäivänä kai halua kulkuetta pitää. Valtavirtaa on virallinen ja perinteinen viettotapa, jossa isänmaallisuutta ainakin käsitetasolla pidetään kunniassa, mutta siitä “ei tehdä numeroa”. Modernin vasemmiston näkökulmasta taas isänmaallisuus ylipäätään on epäilyttävää. Nationalismikriittisyyden kanssa käsi kädessä kulkevat kansainvälinen solidaarisuus, feminismi, antirasismi ja muut nykypäivän vasemmistolaisuuden ytimessä olevat asiat.

Heikki Aittokoski on sen verran establishment-tyyppi ettei halua luopua isänmaallisuudesta sanana:

Elämme siitä omituisia aikoja, että normaali, terve isänmaallisuus, joka sivumennen sanoen ei ole ristiriidassa kansainvälisyyden kanssa, on joutunut puristuksiin.

Polttopullonationalistit ja siniristirasistit luulevat liikkuvansa isänmaan asialla. Yrittävät omia lippumme, ei käy.

Mitä terve isänmaallisuus ei ole:

Ajatuskuvio menee jotenkin näin: Kansallisvaltion pitää sulkea ulkopuoliset ulos. Kansakunnalla on jonkinlainen luonnollinen, idyllinen perustila, josta on erkaannuttu aivan väärille poluille. Ja on olemassa yhtenäinen kansa – etnisesti yhtenäinen, kulttuurisesti yhtenäinen.

Kansan käsite ei saa olla poissulkeva. Olen monta kertaa kuullut tämän kriteerin, mutta en vieläkään ymmärrä sitä. Mikä todella olisi ei-poissulkeva kansa? Ainakaan se ei voisi tarjota jäsenilleen mitään mainittavaa suosimista tai etua, sillä potentiaalisia edun nauttijoita löytyy ryhmän ulkopuolelta aina enemmän kuin sen ylläpitäjiä ryhmän sisältä. Yhteismaan ongelman tunnetuin tutkija Elinor Ostrom kiteytti yhteisen hyvän ylläpitämisen edellytykset seuraavasti:

  1. Yhteishyvällä tulee olla selvät rajat. Yhteinen käsitys siitä, mitä hyvä on, ja kyky sulkea pois ulkopuoliset tahot.
  2. Yhteishyvän käytölle ja ylläpidolle tulee olla yhteisesti hyväksytyt ja sopivat säännöt.
  3. Yhteisen päätöksenteon mekanismit jotka sallivat valtaosan yhteishyvään osallistujista osallistua myös päätöksentekoon.
  4. Valvonta- ja kontrollielin joka joko kuuluu yhteishyvään osallistujiin tai ovat näille tilivelvollisia.
  5. Progressiivinen rangaistusasteikko sääntöjä rikkoville yhteishyvään osallistujille.
  6. Konfliktinratkaisumekanismi joka on riittävän kustannustehokas ja riittävän monen osallistujan saatavilla.
  7. Yhteishyvää hallitsevan yhteisön suvereniteetti ylemmän tason auktoriteettien silmissä.
  8. Ylisuurten / kompleksisten yhteishyvien tapauksessa riittävän monikerroksinen sisäkkäisten tällaisten yhteisöjen järjestelmä.

Ostromiin viitataan kyllä usein, mutta jostain syystä ohimennen ja pintapuolisesti (“hän osoitti että yhteistä omaisuutta ja yhteisiä asioita voidaan hallinnoida usein parhaiten ruohonjuuritasolla”) ja antaen “yleishumaanin” vaikutelman. Ehkä siksi että hän ylipäätään halusi tutkia tätä kysymystä (ennen Ostromia taloustieteessä ajateltiin että yhteinen hyvä nyt vain yleensä ajautuu ongelmiin eikä sille voi mitään), ehkä siksi että hän on nainen. Mutta tuo luettelohan on kuin konservatiivin käsikirjasta! Jos haluaa että valtio, kansakunta tai mikä tahansa yhteistä hyvää hallinnoiva taho todella pitää hallussaan jotain arvokasta, poissulkevuus on tälle ehdoton vaatimus. Ostrom nimenomaan kävi läpi ja pyrki tunnistamaan yhteisöjä jotka ovat onnistuneet välttämään yhteismaan ongelman, ja mahdollisuus poissulkevuuteen oli niille kaikille yhteistä.

Mitä terve isänmaallisuus on:

Maltillisen enemmistön täytyy pystyä pitämään kiinni kouhotusvapaasta, rauhantahtoisesta isänmaallisuudesta, pari kynttilää ikkunalaudalle, lämmin ajatus sotien ja kotirintaman veteraaneille, ja katsos nyt millaisessa kauhtanassa tuokin on Linnaan mennyt.

Nämä ovat symboleja, mutta missä sisältö? Tulee mieleen juhlajumalanpalvelus jonne mennään palvomaan juhlajumalaa. Vaikka tämän kirjoituksen perusteella saatan vaikuttaa kiihkoisan isänmaalliselta, urheilukilpailujen aikaan ihmettelen miten valistuneet globalistit jaksavat riehaantua etenkin Suomen jalkapallomaajoukkueen tuloksista. Ehkä se johtuu juuri tästä tarpeesta tarrautua symboleihin, koska ei olla valmiita luopumaan kansallishengestä symbolitasolla.

Lisää kategoriavirheitä:

Ei ole mikään valintakysymys, haluaako kansakunta olla kansainvälinen. Talous on kansainvälinen, ilmasto on kansainvälinen, kriisit ovat kansainvälisiä, kansainvaellukset ovat luontojaan kansainvälisiä.

Kansakunta ei voi olla kansainvälinen, vaan kansainvälisyys on jotain joka tapahtuu kansakuntien välillä. Esimerkiksi Suomen taloudessa on kansainvälinen osa (ulkomaankauppa) ja kansallinen osa. Korkeintaan voidaan sanoa että Suomen talous on kansainvälinen siinä mielessä että kauppa on Suomelle tärkeää.

Kansainvälinen ja ylikansallinenhan ovat olennaisesti synonyymeja, mutta niillä on tavallaan vastakkainen polariteetti: kansainvälisyys on hyvää, ylikansallisuus pahaa. Voisiko puhua ylikansallisesta kansakunnasta?

Voi olla vaikea sanoa mitä isänmaallisuus on, mutta mikä on sen syy? Jos haluaa nähdä kansallisaatteen tekona, voidaan palata vaikkapa Suomen itsenäisyyden syntyhetkiin. Oliko Suomen itsenäistymisen syynä sellainen symboliikka jota Aittokoski korostaa? Oliko niin tärkeää päästä olemaan kouhotusvapaita ja rauhantahtoisia kynttilänpolttajia? Lippu piti erikseen keksiä, ja kansallisnarratiivikin oli enemmän tai vähemmän tekemällä tehty edeltäneen vuosisadan aikana. Suomea sai Venäjänkin alaisuudessa käyttää.

Itsenäisyysjulistuksen mukaan

Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen.

Olot olivat sellaiset, että emämaa Venäjän asiat olivat sekaisin, ja oli syytä uskoa että suomalaisten asiat kiinnostivat sitä entistäkin vähemmän. Maailma oli kova paikka ja suomalaiset halusivat jonkin organisaation vaalimaan heidän etujaan ja heidän turvallisuuttaan. Sitä varten tarvittiin hallitus. Ei se oikeastaan ole sen monimutkaisempaa. Jos jokin ihmisryhmä on halukas ja kykeneväinen liittymään yhteen puolustaakseen toinen toistensa etuja, syntyy yhteisö joka kykenee luomaan ja puolustamaan yhteistä hyväänsä. Kun tällä ihmisryhmällä on tarpeeksi jaettua kielellistä, kulttuurillista, maantieteellistä ja historiallista yhteyttä, kutsutaan yhteisöä kansaksi, ja jos muut valtiot tunnustavat yhteisön valtioksi, kyse on kansallisvaltiosta.

Tällaista isänmaallisuutta – omien maanmiesten hyvinvoinnin asettamista muiden edelle – on tapana nykyään nimittää itsekkyydeksi, mutta se on oikeastaan askel ylöspäin itsekkyydestä, oman etupiirin laajentamista perheestä tai kylästä huomattavasti kauemmaksi. Tärkeä kysymys onkin nyt se, onko tullut aika laajentaa tätä itsekkyyden piiriä edelleen. Minusta näyttää siltä että Eurooppa on osoittautunut liian pitkäksi askeleeksi, mutta monelle se ei alkuunkaan riitä, vaan on kiire laajentaa sitä koskemaan koko ihmiskuntaa. Tämä on minusta toivotonta jo siksi, että ihmiskunta ei ole meistä kuullutkaan.

Minulle isänmaallisuus on sitä, että härskisti maksan Suomeen enemmän veroja kuin annan muun maapallon hyväntekeväisyyteen yhteensä, ajattelen äänestäessäni Suomen etua, tunnen mielihyvää suomalaisten menestyksestä ja kuvittelen että muut suomalaiset näkevät minut maamiehenään ja haluavat minulle hyvää.

Mass Facebook repost

Posted by – December 2, 2015

I’ve been writing some stuff as Facebook statuses, but someone pointed out that they might not survive there permanently, so I’m posting them over here as well now. Apologies to anyone who is getting them through an RSS feed a second time.

Chess doodle #2

Posted by – December 2, 2015

Another cute mate from an Internet blitz game I played today.

A meditation on recreational essay-writing

Posted by – December 2, 2015

Writing is one of those things I really enjoy, but has become such a mentally and emotionally complicated activity that I find myself shying away from it, or stopping in the middle of without finishing. Note that the problem usually isn’t distractions or laziness, but my own mental dialogue getting in the way.

From the technical (Should I write a long comment on this guy’s blog or write a blog post? A forum post? A tweet? A Facebook update?) to the practical (Should I write in Finnish, since I am Finnish and often think about Finland-centric things? Perhaps I only think about Finnish stuff because I write in Finnish? That’s so insular.. But do I really think I have an audience anyway, so what does it matter what language I write in?) to the psychological/philosophical (Who do I think I am to write at all? Have I really examined my reasons for this mental exhibitionism? Should I write anonymously? But isn’t that kind of cowardly? Everything I write is shit, but then again it’s the only way to get better.. But better for what? Don’t I already hate most of what I read anyway? Why add to the trash-heap?), doubts and insecurities undermine the whole effort.

When I was in school, I used to enjoy writing in school publications. Unbelievably in retrospect, the first one we started out of our own initiative in elementary school (ages 6-11 for me) with my best friend at that time. Published fortnightly for about three years, except during holidays, it featured absurd humour, true and invented schoolyard happenings and music reviews. My friend’s mother photocopied them, we sold issues for two marks each and were read with interest which we stoked with manufactured scandals. It was a lot of fun, and our main hobby.

Then at the next stage of school (12-14) there was a real school paper run like a club by the Finnish teacher. Enthusiasm among the staff was much lower, as it always is with official things, and it wasn’t that much fun, but it was still one of the better things that happened in that school (which occupies a pretty horrible place in my memories). At that time I also blogged, before that was really a thing. Those writings have mercifully disappeared both from the Internet and my recollection.

Then in upper secondary school (15-18) there was quite a flourishing of publications while I was there: an official school paper for school credit which I wasn’t involved with; a leftist political paper, in one issue of which I wrote half the articles (the editor wrote the other half); an amazingly high-quality popular science publication where I wrote two articles that somehow still haunt me today, someone having run into them and telling me about it or asking about them; and a cultural review. This in a school of 600 pupils! I could say “those were the days”, but of course now I’d have difficulty reading through those things for embarrassment. Still, it was a great thing to do, even if we only did it in hopes of fame and recognition.

That’s what most writing of that sort is for anyway. I figure it like this: writing on social media is group signaling (this is who I am) and writing seriously in blogs or unpaid publications is personal signaling (look at me, I’m so smart). I tend to agree with Samuel Johnson (who I was partially named after), who said “No man but a blockhead ever wrote, except for money.” So I really should place all those columnists-for money who I despise above myself. That’s something I struggle with. But I digress..

After that I started another blog, on LiveJournal, and later another on hardwick.fi. There I wrote some hundreds of posts, but often personal, which doesn’t really count. It was at this time that matters of audience started bothering me. Sometimes I’d write about mathematics or chess, and know that very few people would be interested. The language question is another surprisingly intractable problem. Writing in Finnish vs. English feels different, it comes out different and in terms of audience they’re compatible in one way – Finnish people have no problem reading English at quite a high level – but in practice Finns are biased towards reading Finnish language stuff, so it’s attractive to make use of that connection.

Perhaps most serious of all is the problem of honesty and intellectual climate. When I was younger, I had no idea how stupid I sounded and didn’t care if people thought badly about me because of what I wrote. Now I am very aware of the sensitivity and strength of people’s judgments. Most people in my life I meet very seldom face-to-face, the only connection being indirect communication on the Internet (meaning, not even personal messages but public posts). I worry about alienating them the way I see people doing all the time on social media. As I write, there is even a signaling war over what type of Facebook profile picture one should have in the wake of the terrorism that occurred in Paris last Friday night. On Twitter I write in Finnish about my stupid and hateful political opinions and have turned off lots of people I know and like, and attracted people I don’t know and probably wouldn’t like.

I don’t think these limitations are necessarily a bad thing (we would all be monsters if it weren’t for concern over appearances), but I want to find a way to live with them and still express myself somehow and practice thinking & writing. There’s always anonymous writing, which I’ve done quite a bit of in the past few years, but unconnected to myself it just disappears into nothingness, which ultimately I guess I just don’t want to happen. These days I just read a hell of a lot on the Internet. I’ve already read over 5000 blog posts this year, and God knows how many comments. It’s a great world out there (really!) and I would like to be a part of it.

One has to compartmentalise. Right now I’d like to get back to writing in Finnish on my blog, rather than write these long Facebook posts in English when I’m not too tired (I don’t understand how anything gets done either in hot countries or by people with young children). Forgoing a potential English-language audience is too bad, but it’s a safe place to practice. If I ever write anything good I can always translate it.

From the Games People Play department

Posted by – December 2, 2015

A, 2-year-old male, lying on a changing table
Me, 30-year-old male, standing in front

[A kicks me in the stomach.]
Me: No kicking.
A: Kicking!
[A kicks.]
Me: No kicking.
A (laughing): Kicking!
[A kicks.]
Me (laughing): No kicking!
A (laughing maniacally): Kicking!
[A kicks.]
Me (serious): No kicking.
A (screaming with laughter): Kicking!
[scene continues like this forever]

Status redistribution

Posted by – December 2, 2015

It has become clear in modern welfare societies that redistribution of wealth is inadequate as a guarantor of social well-being. It is possible for people to get through years, decades or an entire lifetime without working a job, subsisting through various interactions with the public welfare system, but only a very individualistic and self-satisfied sort of person is able to achieve happiness in such a life. Indeed, judging from personal accounts, prolonged interaction with the system practically guarantees depression and feelings of worthlessness. Escapism into drunkedness or drugs often follows, and is considered a pity.

Sometimes, however, people escape into an intense appreciation of a hobby or subculture, and that is not considered such a pity. Indeed, this is a point often raised in the context of universal income (or negative income tax, or similar schemes), that when subsistence no longer requires conforming to the demands of the system (pretend to apply for undesirable jobs, ineffective training, be diagnosed as having a mental illness so you can be excused from obligations), people would be more free to pursue such self-actualising goals. “Free of what?” is an interesting question. Time constraints? Their own negative emotions like guilt? The mental distress of having to lie and self-justify? But I’m not going to address that now.

Ronald Dworkin published a pair of essays called “What is Equality?” in the 1981, the first addressing “equality of welfare” and the second “equality of resources”. (Years later he continued the series with “the place of liberty”.) They constitute a rather good exploration of what a complicated question equality really is. From the first one:

Suppose, for example, that a man of some wealth has several children, one of whom is blind, another a playboy with expensive tastes, a third a prospective politician with expensive ambitions, another a poet with humble needs, another a sculptor who works in expensive material, and so forth. How shall he draw his will? If he takes equality of welfare as his goal, then he will take these differences among his children into account, so that he will not leave them equal shares.

[…]

When the question arises how wealth should be distributed among children, for example, those who are seriously physically or mentally handicapped do seem to have, in all fairness, a claim to more than others. The ideal of equality of welfare may seem a plausible explanation of why this is so. Because they are handicapped, the blind need more resources to achieve equal welfare. But the same domestic example also provides at least an initially troublesome problem for that ideal. For most people would resist the conclusion that those who have expensive tastes are, for that reason, entitled to a larger share than others. Someone with champagne tastes (as we might describe his condition) also needs more resources to achieve welfare equal to those who prefer beer. But it does not seem fair that he should have more resources on that account. The case of the prospective politician, who needs a great deal of money to achieve his ambitions to do good, or the ambitious sculptor, who needs more expensive materials than the poet, perhaps falls in between. Their case for a larger share of their parent’s resources seems stronger than the case of the child with expensive tastes, but weaker than the case of the child who is blind.

Dworkin introduces several theories of equality, one of which is a family called “success theories of equality”:

These suppose that a person’s welfare is a matter of his success in fulfilling his preferences, goals, and ambitions, and so equality of success, as a conception of equality of welfare, recommends distribution and transfer of resources until no further transfer can decrease the extent to which people differ in such success.

[…after talking about more theories of equality, which] raise the question of whether equality in that conception is reached when people are in fact equal in welfare so conceived, or rather when they would be equal if they were fully informed of the relevant facts. Does someone attain a given level of success, for purposes of equality of success, when he believes that his preferences have been fulfilled to a given degree, or rather when he would believe that if he knew the facts?

That last part is very interesting to me. It cuts two ways: sometimes people rage against their lack of success, and I feel like telling them they expect too much, are unrealistic, that they really have had their preferences fulfilled rather well if only they could see it, all things considered (“look, you’re not smart or hard-working enough to be as good as the best, but you have no right to expect to be”). Other times people seem to achieve happiness through ignorance, misunderstanding either their relative success in their pursuit, or the relative importance of their pursuit.

But then it occurs to me that there is really not much difference between what I called ignorance about the relative importance of their pursuit and “escape” into hobbies or subcultures. Of course, there are very loaded words. In our postmodern world, there is no need to put down “marginal” pursuits; shared narratives about what is meaningful have broken down into ever smaller pieces, and there is no objective hierarchy of legitimacy among the narratives.

So ultimately, will our path towards equality take the form of producing a large enough number of subcultures, interests and hobbies that generate preference-satisfaction in the sense of the success theory of equality? It seems we have at least gone some way on that path, although I doubt it will amount to an actual paradise of social well-being (at least until people move on to living in simulated realities on computers). Subcultures, interests and hobbies we have always had with us, but only now in the kind of intense bubble way that truly create feelings of success.

As an aside, there have been islands of this type of thing before; Pythagoras’ pupils isolated themselves from outside value systems and made themselves the only possessors of truth and beauty, and many religious cults have followed the model, but that has only ever been possible for relatively small numbers of people. Mass religions have tried to produce feelings of success in other ways (“suffer in this earth, you will have a glorious reward in the next”), but they either never really worked or have stopped working in the present era.

The endgame of this development is hard to predict, but it seems to be rather unstable. Feelings of success create pride and an expectation of dignity and respect, but the atomization of society destroys solidarity on the national level (and solidarity on any other level doesn’t really exist). The harsh reality of producers vs. consumers will persist and become even sharper. Of course, much depends on the advance of technology. Many western countries already use some promilles of their GDP on foreign aid; perhaps one day that will be sufficient to support most of the population and their success-theory-of-equality bubbles.

That, of course, is on the big scale. It’s hard to see one’s own place in it clearly, but on the individual level, my advice is to neither try to escape nor to relentlessly play the status game, but to try to achieve some measure of inner peace, to have modest material needs and to develop sustainable and robust methods to satisfy them indefinitely. The only winning move is not to play?

Regarding counter-propaganda

Posted by – December 2, 2015

There is a category of books that I’ve really gotten something out of, but have a dubious reputation. They are books that make an explicit point, repeat the point, underline it, underline the underlining, make the same point again, add some exclamation marks, boldface the point, write it in red – you get the idea. The Point is some kind of extremist position, out of odds with generally accepted truths. These books have failed to convince the world, and not without reason: they try to prove too much, are easily critiqued and discredit themselves. I have sometimes been embarrassed to talk about them positively, lest I discredit myself too.

Some examples:

  • Anything written by Ayn Rand. The joke goes “There are two novels that can change a bookish fourteen-year old’s life: The Lord of the Rings and Atlas Shrugged. One is a childish fantasy that often engenders a lifelong obsession with its unbelievable heroes, leading to an emotionally stunted, socially crippled adulthood, unable to deal with the real world. The other, of course, involves orcs.” People who aren’t fans of Rand, especially on the left, tend to not just dislike Rand, but consider being influenced by her an indication of being childish, non-serious, selfish to the point of autism & fanatical.
  • Thomas Szasz’s writings on psychology. The titles tell the story: “The Myth of Mental Illness”, “The Medicalization of Everyday Life”, “Cruel Compassion: Psychiatric Control of Society’s Unwanted”. Szasz was a trained psychiatrist himself, but turned on the profession, critiquing the use of psychiatry and state control of medical drugs as control mechanisms; the unexamined tendency to medicalise and smother with false compassion; and the concept of mental illness itself. These positions strike most people as incautious and cruel to the mentally ill (“If you say mental illness isn’t real, you’re denying the reality of people’s suffering.”)
  • Noam Chomsky’s writings on world politics. Chomsky is a respected intellectual, but his actual positions putting the US on par with the worst ever human rights and war crime offenders are not usually taken seriously. For an excellent examination, see Scott Alexander’s review

I think it’s a mistake to completely dismiss any of these, even though I’m not a “true believer” in any of them. My view of them is that they constitute effective and useful counter-propaganda against a much larger body of propaganda I hadn’t previously been properly aware of.

I acknowledge that Ayn Rand’s books are one-sided and uncomplicated fantasies without serious literary merit, but something like that is what is needed to get the message through to many people. Ayn Rand’s intended message is that the only ethical mode of life is complete selfishness, that human relationships must contain no obligations or duty, that co-operation in art is impossible etc., all of which is too much. But consider, firstly, the huge historical backdrop of praising selflessness; the purpose of life as fulfilling duty to God, country and family; and the recent rejection of the idea of artist as creator. Consider secondly the powerful leftist tendency in schools and universities, ie. in places where bookish people spend a lot of time. Ayn Rand may be absurd, but so are many simplistic Marxist and “anti-imperialist” ideas that go unridiculed and are quite popular in those places.

I was personally a leftist in my youth, and though that had already passed when I read Rand, it probably did contribute to salting the earth, so to speak, on an emotional level. It undid some of the brainwashing I had in favour of collectivism and showed me the falseness often implicit in compassion. So Rand is something I keep in mind and might suggest to someone who seems to me to need the same cure.

Thomas Szasz I was first introduced to by one of my favourite living economists, Bryan Caplan, who wrote a really great essay called The Economics of Szasz (you can read a pdf here). Reading Szasz was a really surprising experience to me, because it flipped my preconception of “if you declare mentally ill people to be ‘really, truly sick’, you’re being kind to them” 180 degrees. Whether personality disorders and substance addiction should really be treated as part of life rather than as part of medicine is not yet completely clear to me, but Szasz sure opened my eyes about these important aspects of the philosophy of mind and power structures & their mechanisms.

Chomsky has written many books, articles and essays on the topic of US foreign policy and the distorted view of it pushed by the media. In many cases he goes through absolute mountains of evidence, making beyond any reasonable doubt the case that the misdeeds of powerful nations on “our” side are again and again covered up and justified, and those of the losers are emphasised and demonised. On the other hand, he has made serious mistakes himself, like downplaying or outright denying the genocide in Cambodia for essentially political, leftist reasons (you really should read that Slate Star Codex link). Would any reasonable person take Chomsky’s body of work as a guide to geopolitics and the history of the 20th century? No. But the vast majority of people in the west believe comforting lies about the moral superiority of the US, Europe, Israel, Japan etc. on the geopolitical scene, and should be counter-indoctrinated by Chomsky.

In a world ruled by PR and propaganda (which are the same thing, propaganda being the historically earlier term for public relations), I cannot see this type of extremism in the pursuit of truth as a vice. Whenever I encounter something extreme or absurd, I try to entertain the possibility that I am being offered another opportunity to defeat my own unexamined absurdities.

Of course, not everyone needs counter-propaganda for every topic, being of a naturally sceptical or moderate persuasion; in fact, probably the most educated are in most need of this type of deprogramming, being the most brainwashed in the first place.

Symptoms of fatherhood

Posted by – December 2, 2015

(or, as a way of answering the difficult question “what is it like to be a parent”):

I was reading “Rabbit, Run” by John Updike. The main character, Rabbit, has abandoned his wife, Janice, and two-year-old son, Nelson. Now his wife has given birth to their second child, and Rabbit turns up at the hospital.

“Now I’ll have somebody to side with me against you and Nelson.”
“How is Nelson?”
“Oh. Every day, ‘Daddy home day?’ until I could belt him, the poor saint. Don’t make me talk about it, it’s too depressing.
“Oh, damn,” he says, and his own tears, that it seemed didn’t exist, sting the bridge of his nose. “I can’t believe it was me. I don’t know why I left.”

Later, when Rabbit has come home and is talking to Nelson:

“Yop. Where Mommy?”
“At the hospital.”
“At hop-pital? Come back Fi-day?”
“That’s right. She’ll come back Friday. Won’t she be happy to see how clean we make everything?”
“Yop. Daddy at hop-pital?”
“No. Daddy wasn’t at the hospital. Daddy was away.”
“Daddy away”—the boy’s eyes widen and his mouth drops open as he stares into the familiar concept of “away”; his voice deepens with the seriousness of it—”very, very long.” His arms go out to measure the length, so far his fingers bend backward. It is as long as he can measure.

Before, I don’t think that would have moved me much, but knowing that that’s about how a little kid really thinks and speaks, it’s very poignant.

Chess doodle

Posted by – December 2, 2015

Managed to amuse myself by finishing a blitz game with a knight journey ending in mate.