Levyarvostelu: anyone with a heart

Posted by – March 3, 2014

Muusikolta vaaditaan paljon. Jatkuva harjoittelu, säveltäminen ja keikkojen perässä matkustaminen eivät riitä, vaan pitää jaksaa myös myydä itseään yleisölle kaikin mahdollisin tavoin. Huomiosta kilpailijoitahan nimittäin riittää. Iiro Rantala handlaa tämänkin, mistä hyvänä esimerkkinä on Twitter-suoramarkkinointi jonka seurauksena kävin tapojeni vastaisesti hakemassa levykaupasta fyysisen cd-levyn, vieläpä julkaisupäivänä:

Levyä on kuvailtu melodiakeskeiseksi ja inhimillisiä tunteita kuvaavaksi. Ehkä näin, mutta se ei tarkoita sitä etteivätkö musiikillisen draaman taju ja tyylilajien käyttö olisi vahvasti mukana, kuten Iirolla oikeastaan aina. Minulle kuuntelijana on itse asiassa usein vaikea poimia itse melodiasta tunnekuvia. Melodian käsittely, harmonia, tempovaihtelut, soundi, soittotapa ja erilaiset pienet gimmickit ovat luotettavampi tapa sujauttaa ei-muusikoiden tietoisuuteen tunnevaikutelmia, ja niihin huomioni tälläkin levyillä monasti kiinnittyi.

(Sivumennen: itselleni ehkä läheisin Rantalan kappale on Unfinnish Tango (löytyy Trio Töykeiden levyltä Sisu, 1997), soolopianoesitys jonka tunteellinen intensiteetti on juuri soittamisen eri energiatasoissa, tempoissa ja rytmiikassa.)

Sellaisia ovat esimerkiksi kappaleessa freedom välillä esiintyvä viileä, syntetisaattorimainen pianokudelma sekä pianon ja Adam Bałdychin soittaman viulun tapa soida välillä kaukana (äänenkorkeuden, voimakkuuden tai tempon mielessä) toisistaan, välillä yhdessä tanssien tai toinen toista säestäen. Kyse on siis nimenomaan sävellyksestä eikä siitä että kukin soittaa vuorollaan soolon. Trio (jonka kolmas edustaja on sellisti Asja Valcic) soittaa yhtyeenä, mutta draamallisesti läsnä on kaksi persoonaa, piano ja jousisoittimet.

Levyn avausraita karma on tunnelmallinen ja petollisen yksinkertainen. Rantala soittaa jousisoitinten rytmikkään sointukierron ympärille meditatiivisen soolon, jota ei välttämättä tule kadulla hyräiltyä. Mukana on hiven studiotyöskentelyäkin; jostain kuuluu kaikuvia, perkussiivisia kolahduksia – sellon kannesta? Suosikkejani koko levyltä, ehkä koska olen helposti tunnelmoinnin vietävissä.

freedom on kiireisempi biisi. Jos äsken oltiin bambumajassa sateelta suojassa, nyt ollaan aasialaisen suurkaupungin vilskeessä. Piano soittaa välillä melodiaa korkealla jousien yläpuolella, ja palaa sitten tekemään säestyskudelmaa, jonka soundissa on jotain epätavallista. Keskivaiheen viuluosuus on draamaattinen, jostain syystä tulee mieleen tv-sarjan Deadwood musiikkimaailma.

gift vie kuulaan sivistyneisiin tunnelmiin, ja a little jazz tune on sille elegantti jatko. giftillä on pysähtelevä, epäröivä teema. a little jazz tune on pirteä ja kotoisa. Vähän kuin olisi lähtenyt illalla pitkälle lennolle kotiin, on tullut hämärä, toinen viinimukillinen saattelee mystisiin lentokoneajatuksiin ja alkaa vaipua uneen lentokoneen moottorin korkeateknisessä jylyssä (gift) ja herää vähän ennen laskeutumista Helsinki-Vantaalle yllättävän myönteisissä fiiliksissä (a little jazz tune).

Hieman samaa draamallisuutta kuin aiemmin mainitussa Unfinnish Tangossa on anyone with a heartin tummasävyisessä kappaleessa alone, mutta paljon hillitympänä ja tasapainoisempana.

Koko levy tuo silloin tällöin mieleen elokuvamusiikin (tai paremmin: jonkin kohtauksen elokuvasta jota ei ole). hard scoressa on selvää trillerin tuntua. Parempiakin esimerkkejä voisi varmaan löytää, mutta tässä pätkä Ennio Morriconen nimisävellyksestä elokuvaan Dimenticare Palermo (The Palermo Connection):

Nimikappale anyone with a heart alkaa suoralla lainalla Töykeiden levyn Kudos raidasta Met by Chance, mutta etenee hillitympänä, lyyrisempänä ja seesteisempänä. Näitä kappaleita on hauska vertailla. Met by Chancella Erik Siikasaari soittaa bassoa jousella, ja anyone with a heartilla on kaksi jousisoitinta. Poissa on Rami Eskelisen äänitehostemainen rumputyöskentely. Ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena taiteellisena “missä nyt mennään” -steitmenttinä.

somewhere over the rainbow saa hitaan, kehtolaulumaisen hennon käsittelyn. Short but sweet.

Olen joskus kuullut Iiroa moitittavan siitä että tunteellisen intensiteetin lopuksi tulee aina jokin “vitsi” tai kevennys, ja happy hippo on ainakin aika hilpeä. Mieleeni tulee – ja tämä pitää ymmärtää myönteisessä mielessä – legendaarisen Koji Kondon Nintendolle säveltämät pelimusiikit:

Jos tykkäät Iirosta, tykkäät tästä levystä. Kaksi ensimmäistä kappaletta ovat mielestäni ns. helvetin hyviä ja lupaavat paljon, ja niiden tunnelmamaailmaan olisi voinut rakentaa hyvin yhtenäisen eksperienssin. Mutta yhtenäisyys ja tyylipuhtaus eivät ole Iiron juttu, vaan pikemminkin vaihtelevuus ja tasapainoisuus. Jotkut kappaleet ovat puhuttelevampia kuin toiset (belle époquesta ja prayerista en näiltä ensikuuntelemisilta keksinyt sanottavaa), mutta kaikki ovat lyyrisen kauniita – paitsi ehkä se perhanan loppukevennys, happy hippo.

Levyn saatesanoissa luvataankin juuri kauneutta, ja puhutaan nuoren, rakastavaisen parin totaalisesta omistautumisesta toisilleen. Miksi minulle tulivat sitten mieleen sateensuoja, suurkaupunki, Deadwood, lentokoneet, dokailu, Ennio Morricone, kehtolaulu ja Super Mario 3? Sellaista on musiikki, sillä on lopulta aika vaikea kommunikoida.

(Oikeastaan en tiedä onko nuori rakkaus edes niin kaunis asia. Kun linnut laulavat, ne laulavat toisilleen – ja mitä niiden laulu tarkoittaa? Se tarkoittaa “olen kova jätkä” ja “haluan paritella”. Nämä ovat keskeisiä viestejä myös pop-musiikissa.)

Kauneutta on joka hetkessä, jos vain pysähtyy, vaikenee ja keskittyy löytämään sen. Sellaista kauneutta tällä levyllä mielestäni on – sisäisen maailman kauneutta.

Asioiden puolet

Posted by – October 14, 2013

“Asioilla on aina monta puolta” on kulunut hokema, joka raivostutti minua nuorempana. Se lausuttiin yleensä sellaiseen sävyyn kuin “Kuulepas nyt nuori mies, minäpä kerron sinulle jotain.” No totta helvetissä asioilla on monta puolta! Kyllä minä nyt sen tiedän, mutta kerro nyt se konkreettinen vasta-argumenttisi äläkä jauha tyhjää!

Koettuani sittemmin erinäisiä älyllisiä valaistumisia (keskimäärin varmaan noin kerran kahdessa vuodessa) näen tämän hokeman uudessa valossa. Se on eräänlainen konservatiivinen varoitus: kumpikaan meistä ei voi ymmärtää monimutkaisia järjestelmiä kovin hyvin, mutta yritäpä edes itse löytää omille ajatuksillesi vastakkaisia näkökantoja – voin luvata että niitä kyllä on. Omien näkökantojen ja ennakkoluulojen aiheuttama sokeus merkittävälle osalle jotakin ilmiötä on todellinen ongelma ja on ihan hyvä välillä muistuttaa sen vaaroista.

Erityisen pahaa sokeutta aiheuttavat aatteellista puhtautta vaativat kysymykset. Ajan suuria konsensus-ilmiöitä – tai ainakin puheenaiheita – ovat ilmastonmuutos ja monikulttuurisuus. Karkeasti ottaen olen itsekin näissä kysymyksissä konsensuksen puolella. Mutta minua hiertää se, että näiden ilmiöiden kokonaisvaltainen tarkastelu on aatteellisen puhtauden vaatimuksista johtuen vaikeaa.

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutoksen kohdalla näyttää siltä, että kovin dramaattista vähenemistä ihmiskunnan aiheuttamissa hiilidioksidipäästöissä ei tulla näkemään. Näin ollen lämpenemistä on varmaankin tulevaisuudessa odotettavissa. Minua kiinnostaisi arvioida ilmaston lämpenemisen hyviä puolia – kartalta katsoen voisi luulla että vaarojen lisäksi ihmiskunnalle on luvassa loistavia mahdollisuuksia Siperian ja Kanadan valtavien maa-alojen viljelemisessä ja asuttamisessa. Itse asiassa jo Suomen kohdalla näyttää selvältä että kokonaisvaikutus tulee olemaan pikemmin positiivinen kuin negatiivinen. Tämän tulevaisuuden valoisiin puoliin kannattaisi investoida yhtä hyvin kuin kielteisiä puolia kannattaisi torjua. Jostain syystä valoisia puolia ei haluta nähdä.

Monikulttuurisuus

Kun erilaiset kokemuspiirit kohtaavat, ne voivat toinen omaksua toisiltaan uusia, parempia kulttuurisia palikoita. Entistä suuremmasta osasta maailmaa entistä useampi ihminen voi löytää juuri sen oikean puolison, ystävän, yhtiökumppanin, shakkivastustajan, asiakkaan tai työnantajan. Maailma rikastuu. Mutta ne kielteiset puolet, ja erityisesti niiden minimointi! Riittävän erilaisten populaatioiden eläminen rinta rinnan vähentää sosiaalista koheesiota sekä lisää ristiriitoja ja väkivaltaa. Kulttuurit tuovat hyvien puoltensa lisäksi huonot puolensa. Joitain kielteisiä puolia on suoraan luettu myönteisiksi, esimerkiksi monikielisyys. Monikielisyyshän on varsinainen pain in the ass kun ihmiset eivät edes ymmärrä toisiaan! (Edellisen virkkeen ironisuus on tahallista). Mieleen tulee sellaisia itsestään selviä periaatteita kuin

  • Mitä vähemmän dramaattisia eroja kulttuurien välillä on, sitä pienempiä konfliktit tulevat olemaan
  • Kulttuurillinen vaihto on vähäriskisempää kuin populaatiovaihto
  • Mitä enemmän kulttuurit tuottavat ihailtavia asioita, sitä hedelmällisempää niiden kanssa kanssakäyminen tulee olemaan
  • Mitä vähemmän kulttuurit tuottavat konflikteja ja väkivaltaa, sitä turvallisempaa niiden kanssa kanssakäyminen tulee olemaan

En suostu näkemään näitä näkökantoja minkäänlaisena kiihkoiluna. Niiden tarkoitus on yksinkertaisesti antaa oma lisänsä kokonaiskuvaan. Verraten: en edes sano että käyttäkää kondomia uuden seksikumppanin kanssa, vaan että sellaista mahdollisuutta kannattaa harkita. Olen harmistunut siitä, että esimerkiksi Jussi Halla-aho on nähty vastuuttomana ajattelijana näissä kysymyksissä, kun hän nimenomaan edustaa vastuullisuutta siinä että ylipäätään tuo esille monikulttuurisuuden ongelmallisia puolia ja sitä, miten monikulttuurisuudesta saataisiin parhaiten hyödyt irti ja haitat minimoitua.

Yhteenveto

Ymmärrän kyllä miksi aatteellista puhtautta vaaditaan. Pelätään sitä, että omalle näkemykselle vastakkaiset seikat, niin todellisia kuin ne ovatkin, tulevat sekoittamaan asioita. Ihmiset ovat ajattelussaan usein mustavalkoisia, ja vaarana on että vaikka asia on 80-prosenttisesti hyvä, riittävän pelottava 20 prosenttia myrkyttää ihmisten jo valmiiksi ennakkoluuloiset mielipiteet väärälle kannalle ja koetaan suuri hyvinvointitappio. Voin hyväksyä tämän propagandan näkökulmana. Mutta itse keskustelukumppanina pyydän kanssaihmisiltäni: älkää tehkö minusta propagandan uhria, vaan avatkaamme mielemme koko todellisuudelle. Jos raotat minulle 20 prosentin ovea, lupaan ponnistella sen eteen että näen myös 80 prosenttiasi. Näin lisäämme mahdollisuuksiamme saada kaikki irti 80 prosentista ja välttää 20 prosentin pahimmat sudenkuopat.

Kielen kotikenttä

Posted by – September 26, 2013

Millä tahansa ohjelmointikielellä voi tehdä mitä tahansa. Joillain ohjelmointikielillä voi “yleensä ottaen” ilmaista asiat lyhyemmin tai luonnollisemmin kuin joillain toisilla, mutta useimmilla kielillä on jokin omin alueensa jota varten ne alunperin suunniteltiin, ja tällä kotikentällä on niiden kanssa paljon luontevampaa toimia kuin muilla kielillä.

Olen viime vuosina silloin tällöin yrittänyt perehtyä Lisp-ohjelmointikieleen (tai oikeammin sen moniin variantteihin), koska gurut mielellään kehuvat sen tajuntaa laajentavia ominaisuuksia. Lisp on eräs kaikkein vanhimpia ohjelmointikieliä, mutta tästä huolimatta se on eräs kaikkein ilmaisuvoimaisimmista. Useimmissa ohjelmointikielissä koodi annetaan kääntäjälle tai komentotulkille joka jäsentää sitä syntaksipuiksi ja generoi puista konekieltä tai muuten suorittaa sen komennot. Lispissä mitään jäsennysvaihetta ei ole, vaan koodi kirjoitetaan valmiiksi jäsennettynä.

Konkreettisesti: sen sijaan että käytettäisiin ohjelmointikielen syntaktisia apuneuvoja – silmukkarakenteita, erityismerkintöjä erilaisille tietorakenteille ja niin edelleen (jotka ohjelmointikielen kääntäjä sitten tulkitsee) kirjoitetaan suoraan syntaksipuita sellaisenaan. Tästä seuraa erilaisia mystisiä asioita, joista monet liittyvät siihen että on helppoa kirjoittaa koodia joka generoi tai muokkaa näitä syntaksipuita, jolloin ohjelmoija ei ainoastaan ohjelmoi ohjelmaansa vaan koko ohjelmointikieltä.

Syystä tai toisesta Lisp ja sen perilliset eivät kuitenkaan ole kovin yleisessä käytössä. Ohjelmoijat kaipaavat jotain tukea yleisesti tarvittuihin operaatioihin. Lisp-koodi näyttää kaikkialla aika samalta, siellä ei ole visuaalisia merkkejä jotka sanovat että tässä on taulukko[], tässä funktio() ja tässä silmukka:

for asia in kokoelma:
    prosessoi(asia)

Olen kuitenkin uskollisesti perehtynyt Lispin saloihin, lueskellut kirjoja, tehnyt harjoituksia ja pohdiskellut. Vasta muutama päivä sitten tuli vastaan tilanne, jossa halusin tehdä jotain joka ilmiselvästi kuului tehdä Lispillä. Valitettavasti tämäkään ei ollut “oikea” tarve, vaan eräs ohjelmointipähkinä. Jaan sen kuitenkin kanssanne antaakseni pienen fleivörin siitä, millaisia asioita Lispillä on erityisen kätevä tehdä. Kyseinen pähkinä on Project Eulerin tehtävä numero 93. Vapaasti suomennettuna tehtävä on seuraavanlainen:

Käyttämällä kutakin luvuista 1, 2, 3 ja 4 täsmälleen yhden kerran ja lisäämällä aritmeettisia operaatioita (+, -, *, /) ja sulkeita on mahdollista muodostaa muita kokonaislukuja.

Esimerkiksi,

8 = (4 * (1 + 3)) / 2
14 = 4 * (3 + 1 / 2)
19 = 4 * (2 + 3) − 1
36 = 3 * 4 * (2 + 1)

Tässä lukujen kirjoittaminen peräkkäin, esimerkiksi 12 + 34, ei ole sallittua.

Käyttämällä joukkoa {1, 2, 3, 4} voidaan muodostaa 31 eri kokonaislukua joista 36 on suurin. Kukin luvuista 1 – 28 voidaan muodostaa tällä tavalla ennen kuin kohdataan ensimmäinen luku jota ei voida muodostaa (29).

Mitkä neljä yksinumeroista lukua voivat muodostaa pisimmän jonon kokonaislukuja alkaen ykkösestä?

Aluksi tuntuu siltä että kaikkia mahdollisia lausekkeita on aika monimutkaista rakentaa. Pitäisi käydä läpi kaikki eri tavat asetella sulkeita. Helpompaa on ehkä luetella kaikki mahdolliset tällaisten lausekkeiden jäsennyspuut (joka on oleellisesti sama asia). Esimerkiksi lausekkeen (3 – 1) * (7 / 2) jäsennyspuu on tällainen:

Jäsennyspuissa ei tarvita sulkeita, sillä operaatioiden järjestys on suoraan koodattu puun rakenteeseen. Niissä puissa joista nyt puhumme on operaattoreita, joilla on aina kaksi jälkeläistä, ja lukuja, joilla ei ole jälkeläisiä (ne ovat lehtiä). Tässä kertolaskun * jälkeläiset ovat molemmat puita. Ennen kuin kertolaskun tulos voidaan laskea, pitää laskea näiden puiden arvo. Ne ovat 3 – 1 (eli 2) ja 7 / 2. Sitten voidaan laskea kertolasku, joka on siis 2 * (7 / 2), jonka tulos on 7.

Lispissä kyseinen jäsennyspuu kirjoitetaan näin: (* (- 3 1) (/ 7 2)). Ensimmäisenä sulkeiden sisällä on puun (tai alipuun) juuri, jonka jälkeen luetellaan jälkeläiset.

Onneksi erilaisia nämä ehdot täyttäviä puita on vain viisi:

(op (op (op n n) n) n)
(op (op n (op n n)) n)
(op (op n n) (op n n))
(op n (op (op n n) n))
(op n (op n (op n n)))

Tässä op on laskutoimitus ja n on jokin luku. Ensimmäinen näistä puista näyttää tältä:

En näytä koko ratkaisua tehtävään, mutta esittelen sen erään keskeisen osan: Scheme-funktion (Scheme on käyttämäni Lisp-variantti – tarkemmin sanottuna käytän Scheme-varianttia jonka nimi on Chicken Scheme) jolle annetaan 4 lukua, esimerkiksi {3,5,7,9} ja jokin toinen luku, esimerkiksi 17, ja joka kertoo, voidaanko toinen luku muodostaa laskutoimituksilla mainituista neljästä luvusta.

Alkukehikko näyttää tällaiselta:

(define (canmake operands target)
  (let ((trees '(
                 (op (op (op n n) n) n)
                 (op (op n (op n n)) n)
                 (op (op n n) (op n n))
                 (op n (op (op n n) n))
                 (op n (op n (op n n)))
                 )))))

define määrittelee funktion nimeltä canmake, jolla on kaksi argumenttia: operands (luvut joista lauseke koostetaan) ja target (luku jota yritetään muodostaa). Funktiossa ei toistaiseksi tapahdu muuta kuin määritellään ympäristö (let (... jossa muuttujaan tree on sidottu lista aiemmin luettelemistani sallituista jäsennyspuista.

Seuraavaksi tarvitsemme luettelon mahdollisista laskutoimituksesta. Puussa on aina 3 operaattoria. Käytetään funktiota n-combinations joka muodostaa luettelosta asioita niiden mahdollisia yhdistelmiä. Se toimii seuraavasti (seuraava koodinpätkä suoritetaan interaktiivisesti jotta näkisimme mitä se tekee, “>” on rivi jolle kirjoitamme koodia ja loput on koodin suorittamisen lopputulos):

> (n-combinations '(* / + -) 2)
((- -) (+ -) (/ -) (* -) (- +) (+ +) (/ +) (* +) (- /)
  (+ /) (/ /) (* /) (- *) (+ *) (/ *) (* *))

Sille siis kerrotaan alkioiden luettelo '(* / + -) ja se miten monta kappaletta valitaan, tässä 2 (oikeasti haluamme 3 operaattoria, mutta niiden lista olisi turhan pitkä). Tässä operaattorit *, /, + ja - eivät ole vapaita muuttujia tai merkkijonoja, vaan Schemen sisäänrakennettuja laskutoimitusoperaatioita (tai tarkemmin sanottuna symboleja joihin nuo operaatiot on sidottu). Voimme siis vapaasti käyttää näitä operaattoreita luetteloissa.

Nyt funktiomme näyttää tältä:

(define (canmake operands target)
  (let ((ops (n-combinations '(+ * / -) 3))
	(trees '(
                 (op (op (op n n) n) n)
                 (op (op n (op n n)) n)
                 (op (op n n) (op n n))
                 (op n (op (op n n) n))
                 (op n (op n (op n n)))
                 )))))

Nyt olemme lisäksi sitoneet symboliin ops kaikki mahdolliset kolmen operaattorin yhdistelmät. Kullekin tällaiselle yhdistelmälle voimme nyt testata, saammeko haluamamme lopputuloksen. Esimerkiksi luettelon ensimmäiselle ja puulle ja ensimmäiselle laskutoimituskolmikolle seuraavasti:

(= (eval(relabel (first trees) (first ops) operands)) target)

Tässä relabel on funktio, joka ottaa argumenteiksi puun, operaattorilistan ja listan lukuja (operands) ja palauttaa puun jossa op ja n -symbolien tilalla on oikeat laskutoimitukset ja numerot. eval on sisäänrakennettu funktio joka evaluoi puun. Missä mielessä evaluoi? Lisp-mielessä! Puu (* (- 3 1) (/ 7 2)) ei ole lausekepuu vain meidän kannaltamme, vaan myös Lispin kannalta. Se on sellaisenaan suorittuvaa koodia, ja eval suorittaa sen ja palauttaa vastauksen. first palauttaa aina listan ensimmäisen alkion, ja target on se lopputulos johon yritettiin päästä. Pelkistettynä siis (= laskutoimitus target), eli testaamme yhtäsuuruutta muodostamamme lausekkeen ja targetin välillä. Jos ne ovat yhtäsuuria, tämä koodinpätkä evaluoituu todeksi (Schemessä #t), ja muuten epätodeksi (#f). Esimerkiksi (jälleen sessio komentotulkin kanssa):


> (relabel '(op (op n n) (op n n)) '(* - /) '(3 1 7 2))
(* (- 3 1) (/ 7 2))

> (eval(relabel '(op (op n n) (op n n)) '(* - /) '(3 1 7 2)))
7

> (= (eval(relabel '(op (op n n) (op n n)) '(* - /) '(3 1 7 2))) 7)
#t

Tässä vaiheessa tulee mieleen eräs pulma: miten evaluoidaan puu
(* 3 (/ 7 (- 3 3)))?
(- 3 3) on 0, joten tulemme tehneeksi jakolaskun nollalla. Se ei ole hyvä juttu:


> (eval(relabel '(op n (op n (op n n))) '(* / -) '(3 7 3 3)))

Error: (/) division by zero
Call history:
(* 3 (/ 7 (- 3 3)))
(/ 7 (- 3 3))
(- 3 3)
(* 3 (/ 7 (- 3 3)))
(/ 7 (- 3 3))
(- 3 3) <--

Korvataanpa eval omalla pienellä myeval-funktiollamme, joka huomaa nollalla jakamiset ja palauttaa sellaisen sattuessa arvon 0.

Kun mahdollisia puita on niin vähän (viisi kappaletta), voimme testata niitä kaikkia samaan aikaan seuraavalla hieman epäelegantilla tavalla (joka on kuitenkin helpoin ymmärtää):

((or
  (= (myeval(relabel (first trees) (car ops) operands)) target)
  (= (myeval(relabel (second trees) (car ops) operands)) target)
  (= (myeval(relabel (third trees) (car ops) operands)) target)
  (= (myeval(relabel (fourth trees) (car ops) operands)) target)
  (= (myeval(relabel (fifth trees) (car ops) operands)) target))
 #t)

or palauttaa arvon #t eli tosi, jos mikään luetelluista vertailuista on tosi. Vielä pitäisi käydä läpi kaikki laskutoimitusyhdistelmät. Tehdään se pienellä rekursiivisella apufunktiolla: se testaa aina luettelon ensimmäistä laskutoimitusyhdistelmää, ja jos se toimii, funktio vastaa myöntävästi. Jos ei toimi, funktio kutsuu itseään listan loppuosalla. Jos lista tyhjenee eikä mikään laskutoimitusyhdistelmä toimi, funktio palauttaa epätoden eli #f. Tähän tapaan:

(define (canmake-helper ops)
  (cond ((null? ops) #f)
        ((or
            (= (myeval(relabel (first trees) (car ops) operands)) target)
            (= (myeval(relabel (second trees) (car ops) operands)) target)
            (= (myeval(relabel (third trees) (car ops) operands)) target)
            (= (myeval(relabel (fourth trees) (car ops) operands)) target)
            (= (myeval(relabel (fifth trees) (car ops) operands)) target))
        #t)
       (else (canmake-helper (rest ops)))))

cond on konditionaalirakenne, joka testaa ensin, onko lista ops jo tyhjentynyt. Jos se on, palautetaan #f. Muuten testataan viittä mahdollista puuta. Jos jollain saadaan oikea lopputulos, palautetaan #t. Muuten kutsutaan funktiota uudelleen lopuilla laskutoimituksilla.

Vielä pitää kutsua tätä apufunktiota alkuarvolla joka vastaa koko laskutoimituslistaa. Lopputulos on tällainen:

(define (canmake operands target)
  (let ((ops (n-combinations '(+ * / -) 3))
	(trees '(
		 (op (op (op n n) n) n)
		 (op (op n (op n n)) n)
		 (op (op n n) (op n n))
		 (op n (op (op n n) n))
		 (op n (op n (op n n)))
		 )))
    (define (canmake-helper ops)
      (cond ((null? ops) #f)
	    ((or
	      (= (myeval(relabel (first trees) (first ops) operands)) target)
	      (= (myeval(relabel (second trees) (first ops) operands)) target)
	      (= (myeval(relabel (third trees) (first ops) operands)) target)
 	      (= (myeval(relabel (fourth trees) (first ops) operands)) target)
	      (= (myeval(relabel (fifth trees) (first ops) operands)) target))
	     #t)
	    (else (canmake-helper (rest ops)))))
    (canmake-helper ops)))

Käsin tehdyn luetteloinnin lisäksi funktiossa on vain muutama rivi koodia, ja ennen kaikkea koodi on varsin yksinkertaista. Tämä on selvästi Lispin kotikenttää. Harjoitus lukijalle: käsin luetteloimisen sijaan generoi mahdolliset puut. Parametrisoi laskutoimitusten ja lukujen määrä.

Luottamus ja ilmapiiri

Posted by – May 27, 2013

HS referoi rikosylikomisario Thomas Elfgrenin haastattelua Hufvudstadsbladetissa. Elfgren on pyrkinyt erilaisiin luottamustehtäviin RKP:n listoilta, ja voisin kuvitella että tämä haastattelu on jonkinlaista hännännostoa vuoden 2014 europarlamenttivaaleja silmälläpitäen, mutta tästä ei ole jutussa mainintaa.

Elfgren on huolissaan siitä, että osa yhteiskunnasta ei luota poliisiin ja että tämän seurauksena myös Suomessa voisi esiintyä samanlaista levottomuutta kuin kuluneella viikolla Ruotsin maahanmuuttajavaltaisissa lähiöissä. Hän näkee, että äärioikeistolaisen liikehdinnän suvaitseminen myrkyttää yhteiskunnallisen ilmapiirin ja erityisesti leimaa poliisin, joka ei tällaista liikehdintää pane kuriin, myös maahanmuuttajavastaiseksi.

HBL: Skyddspolisen säger att högerextremismen inte är ett problem i Finland?

[HBL: Mutta Suojelupoliisin mukaan äärioikeistolaisuus ei ole Suomessa ongelma?]

Elfgren: Vad måste hända för att man ska kalla något ett problem? Jag tycker redan att samhällsklimatet är ett problem. Om vi inte motarbetar den här utvecklingen så har vi snart and­ra slags problem. Diskussionerna i den virtuella världen är i många fall extrema och det är ett problem.

[Elfgren: Mitä täytyy tapahtua että jotain aletaan pitää ongelmana? Mielestäni jo nyt yhteiskunnallinen ilmapiiri on ongelmallinen. Jos emme vastusta tätä kehitystä, meillä on pian muitakin ongelmia. Keskustelut virtuaalimaailmassa ovat usein äärimielisiä ja se on ongelma.

Minun täytyi lukea juttua pariin kertaan ennen kuin ymmärsin (jos nyt ymmärsin) Elfgrenin idean. Husbyssä mellakoitiin, ja kun poliisi ja palokunta tulivat paikalle, mellakoijat suhtautuivat näihin tahoihin vihamielisesti. He eivät siis jostain syystä pidä poliisista. Mistä se johtuu? Mm. siitä, että he eivät koe poliisin olevan heidän puolellaan. Esimerkiksi ei olla päästy todistamaan poliisin toimivan äärioikeistolaista keskustelua vastaan. Hyvässä tapauksessa tilanne olisi voinut siis olla jotenkin tällainen:

Abdulrahman: Eikö vaan ole hauskaa sytyttää autoja tuleen?

Abdulkadir: Joo! Tai siis, enhän mä tätä tekis jos en olisi niin turhautunut tähän yhteiskunnalliseen ilmapiiriin...

Abdulrahman: Joo. Hei tuolta tulee poliisi!

Abdulkadir: Kivitetään niitä!

Abdulrahman: Hei, äläs nyt. Muistatko kun poliisi sulki Sverigedemokraternan keskustelupalstan? Se kyllä kasvatti tosi paljon mun luottamusta niitä kohtaan ja muutenkin silleen turvallisuudentunnetta.

Abdulkadir: Hm, ihan totta. Ehkä pitäis lopettaa tää autojenkin polttaminen...

Göran: [Rullaa poliisiauton ikkunan alas] Onko täällä näkynyt äärioikeistolaisia?

No, hupailu on halpaa. Mutta täytyy sanoa että näin rankkaan vastakkainasetteluun en ole aiemmin törmännyt. Autot savuavat vielä, ja poliisi käytännössä rientää mellakoitsijoiden puolelle ja toivoo, että koko juttuun reagoitaisiin rajoittamalla (lisää) Internet-keskusteluja käyvien ihmisten sananvapautta. Mitähän mieltä Elfgren on Mikko Ellilän (60 päiväsakkoa, määrättiin poistamaan kirjoituksensa yleisön saatavilta) ja Halla-ahon (50 päiväsakkoa, määrättiin poistamaan osa kirjoituksestaan yleisön saatavilta) tapauksista? Eivätkö nämä ole juuri sitä mitä hän toivoi? Vai eikö riittävän montaa kirjoittajaa ole saatu edesvastuuseen?

Ymmärrän sinänsä Elfgrenin kokemaa mielipahaa. Se on luonnollista, ja hänellä on vieläpä erityisen henkilökohtainen suhde rasismiin ja antirasismiin. Elfgren on poikamiehenä adoptoinut 6 ruandalaista, joten rasistiseksi tulkittava kirjoittelu loukkaa käytännössä hänen koko omaa perhettään. Ehkä vielä enemmän kuin maahanmuuttajia, koska useimpia maahanmuuttajia ei kiinnosta etsiä netistä vihapuhetta luettavaksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan täysin suojaa häntä siltä kritiikiltä, että poliisin ei ole sopivaa tulla julkisuuteen vastustamaan suomalaisten kansalaisoikeuksia.

Hinnoittelu ja kustannukset

Posted by – March 29, 2013

Kieliteknologian opiskelijoiden sähköpostilistalle tuli kerran keikkatyötarjous. Työ oli melko yksinkertainen, ja luettuani viestin tiesin heti miten sen voisi helposti tehdä. Ei siksi että se olisi ollut täysin triviaali, vaan koska minulla oli käden ulottuvilla kaikki mitä tarvitsin työn tekemiseksi. Sain työn valmiiksi reilussa tunnissa ja lähetin näytteen sähköpostilla. Tulos oli sitä mitä haluttiin, ja neuvottelimme siitä mistä hinnasta lähettäisin loput. Neuvottelu oli karkeasti tällainen:

Minä: Voin kirjoittaa laskuun 2 tunnin verran työtä ja 300 euroa, miltä kuulostaa?

Asiakas: 300 euroa on kohtuullinen hinta, mutta emme voi suostua noin korkeaan tuntipalkkaan. Meillä on [kovapalkkaisen alan] konsultteja, eikä heillekään makseta noin paljon.

Minä: …Jaa. Minun ei kannata kuitenkaan ihan pilkkahinnalla ruveta tarjoutumaan satunnaisiin työtarjouksiin. No, kävisikö jos kirjoitan 8 tuntia, 50 euroa tunti? [Eli 400 euroa.]

Asiakas: Aika kova hinta. Mutta voimme hyväksyä tämän.

Lähetin tämänsisältöisen laskun ja se maksettiin. Organisaatiolle oli siis 100 euron arvoista se, että se ei tulisi maksaneeksi tunnista opiskelijan työtä enempää kuin tunnista ns. kovan ammattilaisen työtä. Tämä sopi tietenkin minulle mainiosti.

Sukupuolineutraalista avioliitosta

Posted by – February 28, 2013

Avioliitosta on tullut kansaa jakava kiistakapula. Tämä tilanne on pitkällä aikavälillä sietämätön, ja ainoa tie siitä ulos on säätää avioliitto sukupuolineutraaliksi.

Kiista on avioliittoinstituution perusluonnon vastainen. Syntymä on kaikille yhteinen tapahtuma, ja kaikilla on biologinen isä ja äiti. Jotkut kasvavat orpoina, vain yhden vanhemman kanssa tai muiden kuin biologisten vanhempiensa kanssa, mutta vanhempien ympärille muodostunut perhe on yhteiskunnallisesti vahvin ja tärkein sosiaalinen rakenne. Vaikka vanhemmat eroaisivat, lapset pitävät tärkeänä suhdetta molempiin vanhempiin ja kasvavat edelleen vanhempiensa lapsina. Vähän approksimoiden voidaan sanoa, että yhteiskunta ei koostu yksilöistä, vaan perheistä.

En kannata sukupuolineutraalia avioliittoa kovin intohimoisesti, tai en oikeastaan kannata sitä ollenkaan. Olen tietoinen, että on syntynyt asetelma jossa ollaan homojen puolesta tai homoja vastaan, ja minun on tässä vaikea olla muuta kuin homojen puolesta. Siksi hyväksyn sukupuolineutraalit avioliitot.

Jokaisella on lähipiirissään rakkaita ihmisiä joille asia on tärkeä. Homot itse yleisesti kokevat että avioliiton rajaaminen miesten ja naisten väliseksi on loukkaus heitä kohtaan ja heidän ihmisoikeuksiensa sortamista. En itse ajattele näin, mutta en tietenkään voi sanella toisille ihmisille, mitä heidän pitäisi ajatella omista ihmisoikeuksistaan. Homojen kokema loukkaus on yhdistynyt heteroiden moraalisen ylemmyydentunnon tarpeeseen, ja asian takana oleva uudistusmieli on jo pitelemätön (”haluan olla historian oikealla puolella”).

Haluan kuitenkin avata sitä, miksi hyväksyn tämän pitkin hampain enkä riemusta kiljuen.

En henkilökohtaisesti olisi tullut koskaan edes ajatelleeksi että sukupuolineutraali avioliitto voisi olla tarpeen. Rakkauteen avioliittoa ei tunnetusti tarvita, ei edes elämänmittaiseen rakkauteen. Avioliitto on kehittynyt vain ja ainoastaan siksi, että seuraavan sukupolven kehittyminen ja resurssien siirtäminen sille voitaisiin turvata. Avioliitto kahlitsee vanhemmat toisiinsa. Ennen se teki perheen hajoamisesta mahdottoman, nykyään vaikean ja kalliin tapahtuman. Avioliitossa suvut yhdistyvät ja saavat jonkin vakuuden sille, että jälkeläisten kasvuympäristöön sijoitettu sosiaalinen ja taloudellinen pääoma on säilyvää. Kyse ei ole romantiikasta.

Kärjistetysti: avioliitto on julkinen hyvä. Rakkaus on yksityinen hyvä. Sillä ei ole laajempaa merkitystä, kestääkö rakkaus, mutta sillä on laajempaa merkitystä, kestääkö perhe.

Mihin perustan tämän? Jos avioliitto onkin minulle yhteiskunnallinen tai sosiobiologinen rakenne, mitä jos se on muille rakkauden virallinen sinetti jota ilman oma rakkaus tuntuu tyhjältä? Voi olla että tällainen muutos on todellakin tapahtunut tai tapahtumassa, mutta tällöin asiat ovat todellakin menneet päälaelleen. On helppo nähdä, että avioliitto liittyy nimenomaan lapsiin eikä ihmissuhteisiin: uskooko joku, että avioliitto olisi keksitty jos ihminen lisääntyisi suvuttomasti tai pölyttämällä?

Mutta hyvä siis, kun sukupuolineutraalia avioliittoa vaaditaan, miten se voitaisiin evätä – right? Ei kai mikään varsinaisesti puhu sitä vastaan? Rehellisesti: en tiedä. Yleensä ottaen en kannata muutosta muutoksen vuoksi. Homoliittojen kannattajat naureskelevat mielellään sille, että sitä vastustavat heterot kokevat homoliitot uhkana omille liitoilleen. En varsinaisesti usko tähän, mutta sanotaan näin: ihmisen käyttäytyminen on erittäin monimutkaista. Ihmisyhteisöjen käyttäytyminen on uskomattoman monimutkaista. Näitä järjestelmiä ei voida kunnolla ymmärtää ja ennustaa. Konservatismin perusidea on se, että ihminen ei tunne edes itseään, saati sitten toisia ihmisiä tai koko yhteisöä niin hyvin, että voisi järjellään muokata niitä parempaan suuntaan. “Evolution, not revolution”: positiivinen kehitys tapahtuu niin, että kestävät ja vakaat rakenteet sietävät niihin kohdistuvat paineet ja muutosvoimat, heikot ja epävakaat murtuvat tai muuttuvat. Muutos on jatkuvaa, ja syntyy aina uudenlaisia tapoja olla ja tehdä asioita. Jää nähtäväksi, mihin kategoriaan tämänhetkinen muutosinnostus tulee kuulumaan.

Tästä aihepiiristä on kirjoitettu erittäin ansiokkaasti täällä englanniksi. Suosittelen kaikkia, etenkin ei-konservatiiveja, lukemaan ko. tekstin.

Lyhyesti spekuloinnista

Posted by – February 9, 2013

Riku Rantala kirjoittaa Helsingin Sanomissa nälänhädän aiheuttamisesta hyödykefutuurien avulla:

Sri Lankassa – kuten koko maailmassa – ruoka on nyt historiallisen kallista. Syyllisiä eivät ole ilmastonmuutoksen aiheuttamat kadot, väestönkasvu tai biopolttoaineet, vaan ennen kaikkea pörssikeinottelu.

[...]

Esimerkiksi ennennäkemätön vehnän hinnan nousu vuonna 2008 oli pelkästään vehnäfutuureilla spekuloinnin syytä. Kasinopelin tuloksena maailman nälkäänäkevien määrä lisääntyi jopa sadoilla miljoonilla.

Ensin yleisellä, teoreettisella tasolla – miksi raaka-aineiden hinnoille on markkinat? Niiden hintoihin liittyy epävarmuutta, ja tällä epävarmuudella on merkittäviä vaikutuksia. Sadot ja tuotantokustannukset vaihtelevat vuodesta toiseen, kulutustottumukset muuttuvat hiljalleen. Jos vehnäfutuureita ei olisi, viljelijät eivät voisi etukäteen tehdä sopimuksia seuraavan vuoden hintatasosta. Jos sopimuksia ei ole, odottomattomat vaihtelut hinnassa voivat romuttaa viljelijän talouden. Viljelijä joutuisi elämään jatkuvasti kuilun reunalla, tai ylläpitämään mittavaa rahavarantoa jolla ongelmallisistakin vuosista yli. Toisaalta futuurit antavat signaalin lähestyvästä ruokapulasta, ja mahdollisuuden suunnitella taloutta valmiiksi tunnetun lähitulevaisuuden hintatason nojalla.

Miten raaka-ainefutuureilla sitten tehdään rahaa? Rantala antaa ymmärtää että hyväksikäyttämällä maailman köyhiä:

Kun matkailija pitää silmänsä auki vaikkapa toriostoksilla, maailma talousuutisten takana hahmottuu aivan toisella tavalla. Ahneet pankkiirit imevät köyhien verta. Kuulostaa sosialistiselta propagandalta, mutta srilankalaisella torilla se on fakta.

Raaka-ainekaupasta suurin osa on luonnollista tarvetta ostaa (kuluttajat) ja myydä (tuottajat). Mukana ovat myös spekuloijat, jotka pyrkivät löytämään markkinoilta hinnoitteluvirheitä. Jos vuoden 2014 syysvehnä vaikuttaa heistä liian halvasti hinnoitellulta, he voivat ostaa tuota 2014-syysvehnää, odottaa että hinnat nousevat, ja myydä ostoksensa voitolla. Jaetaan tämä diili kahteen osaan:

  1. Ostaminen. Kun spekuloija ostaa futuuria, mielestään hintakuopassa, se nostaa odotettua viljan hintaa. Tämä on signaali tuottajille pyrkiä tuottamaan lisää viljaa vaikka panostamalla lisää tuotantoon, sekä signaali kuluttajille että hinnannousua on odotettavissa.
  2. Myyminen. Kun spekuloija myy futuurit hintahuipulla ja käärii voitot, se laskee viljan hintaa. Tämä tasaa viljan hintahuippua pienemmäksi.

Jos spekuloija haluaa tehdä voittoa, hänen täytyy pyrkiä tasaamaan hintahuippuja ja tekemään ruokamarkkinoista ennustettavammat. Mitään markkinoiden nurkkaamista ei ruoan kohdalla voi kukaan treidaaja tehdä, eikä ole koskaan tehnyt.

Entä sitten se vuosi 2008? Rantala ei esitä perusteluita väitteelleen, että spekulointi aiheutti nälänhädän. Ilmeisesti näin on yksinkertaisesti oletettu. Wikipedia-artikkelin johdanto aiheesta listaa ruokakriisin syitä:

Initial causes of the late-2006 price spikes included droughts in grain-producing nations and rising oil prices. Oil price increases also caused general escalations in the costs of fertilizers, food transportation, and industrial agriculture. Root causes may be the increasing use of biofuels in developed countries (see also food vs fuel), and an increasing demand for a more varied diet across the expanding middle-class populations of Asia.

These factors, coupled with falling world-food stockpiles all contributed to the worldwide rise in food prices.

Spekulointia ei johdannossa mainita. Pitkässä artikkelissa sitä käsitellään vain seuraavasti:

Destabilizing influences, including indiscriminate lending and real estate speculation, led to a crisis in January 2008, and eroded investment in food commodities.

Financial speculation in commodity futures following the collapse of the financial derivatives markets has contributed to the crisis due to a “commodities super-cycle.” Financial speculators seeking quick returns have removed trillions of dollars from equities and mortgage bonds, some of which has been invested into food and raw materials. That American commodities speculation could have a worldwide effect on food prices is reflected in the globalization of food production. Foreign investment drives productivity improvements, and other gains for farmers.

Siis: arvioidaan että myös maailmanlaajuisella luottokriisillä oli vaikutuksensa raaka-ainemarkkinoiden epävakauteen. Ei ole mitään demonista voitonkäärijää, vaan panikoitunut maailmantalous.

Lopuksi: toimittajilla on tapana väittää taloudesta aivan mitä sattuu. Voin tavallaan ymmärtää sitä, sillä toimittajan tehtävä on kertoa maailmasta, ja talous on maailmalle tärkeä asia. Toimittajilla ei yleensä ole omaa perehtyneisyyttä talouteen tai välttämättä mihinkään muuhunkaan aiheeseensa, ja virheitä tulee tehtyä. Tällöin toimittajan tulisi muistaa roolinsa nimenomaan tiedonvälittäjänä eikä kaikkitietävänä kolumnistina. Kertoa havainnoistaan ja siitä mitä muut sanovat. Omien harhaluulojen ja aavistusten jakaminen haaskaa lukijan aikaa ja levittää virheellisiä käsityksiä.

PS: Kirjoituksen loppu henkilöityi ehkä hieman liikaa Riku Rantalaan, joka on ihailtava henkilö ja ilman muuta hyvin aikomuksin liikkeellä. Jatkoin Twitterissä käytyä keskustelua seuraavasti:

@RikuRantala Hm, flametin ehkä vähän liikaa… pahoittelut, olisi pitänyt olla sovittelevampi sävy. Teet hyviä juttuja, kunhan kilahdin!

Kysymyksiä ja vastauksia kansallisidentiteetistä

Posted by – February 8, 2013

Länsimainen maailma on elänyt pitkän tovin identiteettien murtumisen aikaa. Identiteetti on tietysti aina murroksessa, mutta noin 60-luvulta lähtien muutos on ollut tavattoman nopeaa, eikä kadonneiden palasien tilalle ole tullut tarpeeksi uutta. Mies, nainen, suomalainen, eurooppalainen, länsimaalainen, sivistynyt, hyvä ihminen, uskollinen, isänmaallinen, hurskas – nämä keskeiset identiteettipalaset ovat nykyään hyvin problemaattisia ja täynnä kiistanalaisia merkityksiä. Uusiakin on: globaali, solidaarinen, moniarvoinen, suvaitseva, tasa-arvoinen. Niiden omaksuminen on käynnissä, mutta ei vielä lähellekään valmis. Toistaiseksi ne ennemmin jakavat kuin yhdistävät ihmisiä.

Olen omissa piireissäni outo lintu sikäli, että en koe näitä identiteettikysymyksiä niin ongelmallisina. Erityisesti kansallisuus saa nykyään ihmisten päät pyörälle: Gordon Brown tarjosi britti-identiteetin ytimeksi “liberty, tolerance and fair play”; suomalaisuudeksi tarjotaan tyypillisesti rehtiyttä, sisukkuutta ja jonkinlaista “hullua luovuutta”. Olen itse sekä britti että suomalainen, ja maailmaa jonkin verran nähneenä voin sanoa että on todellista kansalliskiihkoilua kuvitella tällaisten enemmän tai vähemmän universaalien asioiden olevan brittien tai suomalaisten omittavissa. Mahdollisesti rehtiyttä ilmenee Suomessa enemmän kuin koko maapallolla keskimäärin, mutta olemmeko todella valmiita sanomaan “Et ole rehti, et siis ole todellinen suomalainen”? Tai “Hei kuule, olet niin suvaitsevainen tyyppi että mitä jos rupeaisit britiksi”?

Ohjenuoranani on kaksi ideaa: sumeus ja todenmukaisuus. Sumeudella tarkoitan sitä, että nämä käsitteet eivät ole yleensä ole tarkkarajaisia vaan asteittaisia. Kansallisuuden määrittää valtio, mutta kansallisidentiteetti on sosiaalinen konstruktio – sen “päättävät” kollektiivisesti me kaikki, kukin omanlaisellaan painoarvolla. Siinä on merkitystä presidentillä ja Hesarin päätoimittajalla, mutta niin on myös laajemmilla kansanjoukoilla. Ei ole mitään yksiselitteistä tapaa mitata tämän konsensuksen nykytilaa, ja erityisesti ihminen kokee vain sen osan konsensuksesta jonka näkee.

Todenmukaisuudella tarkoitan sitä periaatetta, että käsitteistä täytyy muodostaa malli, joka on mahdollisimman hyvin sopusoinnussa sen kanssa mitä todellisuudesta on havaittavissa. Teen tällä eroa siihen periaatteeseen, että mallin täytyy olla mahdollisimman lähellä ideaalista tilannetta. Esimerkiksi se periaate, että suomalaisuuden täytyy olla käsite johon mahtuu kuka tahansa Suomessa oleileva, perustuu yleensä siihen että jos näin ei olisi, Suomi olisi sisäänpäinkääntynyt maa jossa luovuus näivettyy. Siinä siis päätellään se, mitä on, siitä mitä pitäisi olla. Tämä ei edusta pyrkimystä todenmukaisuuteen, ja olen kiinnostunut nimenomaan siitä miten asiat todella ovat.

Kysymys: No, millainen sinun kansallisidentiteettisi on?

Vastaus: Suomalainen ja englantilainen. Puhun suomea ja englantia äidinkielinäni; puolet esivanhemmistani lähimenneisyydessä ovat asuneet Englannissa, puolet Suomessa. Olen asunut koko elämäni Suomessa, mutta nimeni ei ole suomenkielinen vaan englanninkielinen (lausutaan “Säm”).

Kysymys: Tekeekö nimi sinusta vähemmän suomalaisen?

Vastaus: Tavallaan. Ainakin se herättää automaattisesti muiden suomalaisten mielessä kysymyksiä: mikä taustani oikein on, ja olenko mahdollisesti sukua Neil Hardwickille? Etunimeni on englantilaisuuden merkki, jonka paljastan aina kertoessani jollekin nimeni.

Nimimerkki Jaskan Pauhantaa kirjoitti neuvoja kotoutumista varten, ja näihin kuului nimen (myös sukunimen) muuttaminen kotoperäiseen muotoon avioliiton tai lasten tekemisen yhteydessä. Kyseenalaistin tätä neuvoa kommenteissa. Lopputulemana sanoisin, että nimiasia todella vaikuttaa identiteettiin, myös minun kohdallani. En ole siitä pahoillani.

Omien lasteni esivanhemmista 3/4 tulevat olemaan suomalaisia, ja heidän nimensä tulevat olemaan suomenkieliseen äänneasuun sopivia. Sukunimi tulee olemaan edelleen englanninkielinen, mutta niinpä lapsissakin on jotain englantilaista – osa sukutaustasta, ja englanninkielisyys (olen luvannut puhua kotona englantia).

Kysymys: Eikö sinua suututa se että suomalaisuuttasi kyseenalaistetaan nimen takia? Todella törkeää!

Vastaus: No ei, eikä sitä oikeastaan kyseenalaistetakaan. Siinä on tavallaan ylimääräinen elementti mukana, englantilaisuus. Jos minulle olisi tärkeää olla maksimaalisen suomalainen ja kuitenkin pitää tämä nimi, saattaisin olla vähän turhautunut, mutta suuttuminen olisi aika hölmöä. Tosiasiat ovat mitä ovat.

Olen ihan tyytyväinen siihen että olen puoliksi englantilainen. Ei minun tarvitse olla maksimaalisen suomalainen.

Kysymys: Kuka nyt sitten on maksimaalisen suomalainen? Eikö kaikilla ole juuria jostain muualtakin kun tarpeeksi kaukaa katsotaan? Entä suomenruotsalaiset?

Vastaus: Niinpä, eihän sellaista ole. Sanoisin kuitenkin että jos jonkun kaikki tunnetut esivanhemmat ovat suomalaisia ja nimi suomenkielinen (tai ruotsinkielinen), on ihan järkevää sanoa että hän on minua selkeämmin suomalainen. Suomenruotsalaisuus on jossain määrin oma kulttuuri-enklaavinsa Suomessa, mutta sen kansallisidentiteettinä ollaan yleensä pidetty suomalaisuutta. Ehkä suomenruotsalaisista suurempi osa on “maailmankansalaisia” jotka eivät anna suomalaisuudelleen suurta merkitystä, ja ahvenanmaalaiset ovat vielä oma lukunsa, mutta nämä ovat sivuseikkoja.

Kysymys: Tämä maailmankansalaisuus on mielenkiintoinen juttu. Tuleeko ihmisestä vähemmän suomalainen jos hän julistautuu eurooppalaiseksi tai maailmankansalaiseksi?

Vastaus: Tässä mennään juuri siihen sumeuteen. Itse sanoisin että kyllä, jos joku antaa ymmärtää että suomalaisuus ei merkitse hänelle mitään, kyllä sen seurauksena hän myös merkitsee vähemmän suomalaisuudelle.

Kysymys: Palataan vielä tuohon nimiasiaan. Sanoit että nimet vaikuttavat identiteettiin, ja niin tekee varmaankin myös äidinkieli. Oletko siis sitä mieltä, että lapsesi eivät tule olemaan täysin kotoutuneita Suomeen?

Vastaus: Ei nyt niinkään. Kyllä he ilman muuta tulevat olemaan suomalaisia. Sanotaan näin, että käsitykset riittävästä kotoutumisesta vaihtelevat. Oman näkemykseni mukaan Englanti ja Suomi eivät ole niin kovin erilaisia muutenkaan, ja että tämä suomalaisuusaste “riittää” aivan hyvin.

Millaisia nämä vaihtelevat käsitykset sitten ovat? Moni varmaan sanoisi, että jos ei suostu opettelemaan suomea tai ruotsia, ei voi olla suomalainen. Jaskan Pauhantaa haluaisi vielä tämän nimen suomalaistumisen, ja voin jossain määrin häntä ymmärtää, mutta omalla kohdallani katson tämän riittävän. Käytännössä lienee niin, että kaukaisemmista kulttuureista on pidempi matka kotoutua. Chike Ohanwella, joka on suomalais-nigerialainen, on todennäköisesti vaikeampaa kuin minulla.

Kysymys: Mitä tarkoitat kaukaisuudella? Maantieteellistä etäisyyttä? Sitä että Chike Ohanwe kuulostaa vieraammalta kuin Sam Hardwick? Vaikuttaako se, että Chike on musta?

Vastaus: Varmaankin näillä kaikilla on jotain merkitystä. Etäisyyden takia Suomella ei ole ollut kovin paljon kanssakäymistä Nigerian kanssa (verrattuna vaikkapa Englantiin), joten nigerialainen nimi voi kuulostaa vieraammalta. Etninen tausta vaikuttaa myös – suomalaiset ja englantilaiset ovat enemmän toistensa kaltaisia kuin kummatkaan nigerialaisten kaltaisia, ja tietysti ihonväri on silmiinpistävä tekijä. Mustaihoisuus Suomessa on samanlainen merkki siitä että joku osa esivanhemmista ei ole suomalaisia kuin esimerkiksi oma etunimeni. Yleensä tämän mukana on jotain kulttuurillista siirtoa.

Kysymys: Hetki pieni, siis ihonväri vaikuttaa suomalaisuuteen? Tuohan on rasismia!

Vastaus: En nyt yritä tässä ilmaista omia ideaalejani, vaan kertoa miten asiat käytännössä ovat. Sori. Tämä on se todenmukaisuuspuoli.

Sanotaan kuitenkin näin, että mielestäni nämä ulkoiset tekijät – nimi, sukutausta, etninen tausta – ovat melko vähäpätöisiä. Ihmisten omat valinnat ovat paljon tärkeämpiä. En usko että kenenkään suomalaisuutta voi estää pelkkä ihonväri, vaan että todennäköisesti ei-valkoisilla on korkeampi kynnys ylitettävänään. Eräs läheisimmistä ystävistäni on venäläistaustainen (mutta ainoastaan Suomen kansalainen), ja hän ei halunnut suorittaa asevelvollisuutta mm. siksi, että hänestä oli mahdoton ajatus joutua sotimaan Venäjää vastaan. Tällaiset tekijät ovat jo konkreettisesti merkittäviä.

Kysymys: Minusta taas Chike ei ole yhtään vähemmän suomalainen kuin kukaan muukaan.

Vastaus: Voi olla että jonain päivänä kokemuksesi on universaali, mutta näin ei ole vielä tapahtunut. Kansallisuudet muuttuvat jatkuvasti, ovat aina muuttuneet. Oletko muuten kysynyt Chikeltä, haluaako hän olla ainoastaan suomalainen vai kiinnostaako häntä myös nigerialaisuus? Ehkä hän ajattelee siitä kuten minä englantilaisuudesta, että se on osa minua eikä siinä ole mitään hävettävää.

Kysymys: Minua vaan häiritsee se, että ihmisillä on jokin tarve karsinoida muita tällaisten juttujen perusteella. Oikeastaan aika sairasta.

Vastaus: Näyttäisi siltä, että luokittelu ja sisä- ja ulkoryhmän käsitteet ovat ihmisille enemmän tai vähemmän luontaisia.

Kysymys: Pidätkö joitain ihmisiä toisia huonompina kun sanot että he ovat vähemmän suomalaisia?

Vastaus: Jaa, ovatko suomalaiset sitten sinun mielestäsi jokin herrakansa johon kaikki haluavat ilman muuta kuulua? Olen suomalainen, ja haluan ylläpitää suomalaisuutta, mutta minusta ei ole mikään loukkaus sanoa että joku ei ole suomalainen.

Kysymys: Nämä minun kysymykseni ovat muuten aika olkiukkomaisia. Etkö olisi voinut vaan kirjoittaa omat ajatuksesi auki käyttämättä tällaista varjovastustajaa?

Vastaus: Pahoittelut, kuvitteellinen ystäväni. Nämä asiat vain tuntuvat itsestäni niin yksinkertaisilta, että minun oli pakko asettaa vastattavaksi joitain sellaisia kysymyksiä joita olen kuullut esitettävän. Muuten olisi ollut vaikea keksiä mitä tällaisesta ylipäätään voi sanoa.

Lyhyesti rikkaudesta ja köyhyydestä

Posted by – January 21, 2013

Talouselämä kertoo hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin laskelmista superrikkaista ja maailman köyhistä:

Tässä uutisessa on jotain lievästi masentavaa: Maailman sata rikkainta ihmistä ansaitsi viime vuonna niin paljon rahaa, että sillä voisi lopettaa maailman köyhyyden neljä kertaa.

Tällaisen laskelman on tehnyt kansainvälinen hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam. Sen mukaan maailman 100 rikkainta ihmistä ansaitsivat viime vuonna yhteen 240 miljardia dollaria eli noin 180 miljardia euroa.

Totean lyhyesti, että tällaisessa vertailussa ei ole mitään järkeä. Superrikkaudessa on ensi sijassa kyse varallisuudesta, köyhyydessä kulutuksesta. Toki rikkaat myös kuluttavat enemmän kuin köyhät, mutta ero ei ole likimainkaan yhtä suuri kuin omaisuuksien ero.

Välttämättömyydet, joita maailman todella köyhiltä puuttuu, ovat halpoja rikkaiden näkökulmasta mutta kalliita köyhien näkökulmasta. Rikkaiden rahojen käyttäminen niiden ostamiseen ei lisäisi niiden tuotantoa kuin taikaiskusta, vaan hitaasti, epävarmasti ja pienemmässä suhteessa kuin käytetty rahamäärä kasvaa. Mikäli tämä mainittu rahamäärä käytettäisiin köyhien kaipaamien resurssien ostamiseen, niiden hinnat nousisivat erittäin rajusti. Lopputuloksena olisi kyllä hyötyä köyhille – ainakin niille köyhille, jotka tällaisen ohjelman piiriin pääsisivät – mutta rajalliseksi ajaksi ja toivottua pienemmin tuloksin.

Superrikkaat kieltäytyvät kuluttamasta likimainkaan kaikkea omaisuuttaan, missä on se hyvä puoli että jää muille enemmän kulutettavaa. Steven Landsburg on kirjoittanut tästä aiheesta havainnollisesti.

Perspektiivistä ja vapaudesta

Posted by – November 19, 2012

Reetta Räty kirjoitti sunnuntain Hesarissa kokemuksistaan Suomeen palaamisesta asuttuaan vuoden Shanghaissa. Kirjoitus on monin tavoin ansiokas ja se kannattaa lukea, mutta koska se on niin hyvä esimerkki tietynlaisesta perspektiiviharhasta, haluan hieman kritisoida sitä.

Räty näkee Suomen maana, joka on liian turvallinen, tylsyyteen asti. Sääntöjä on ja niitä noudatetaan. Kaikki on kiellettyä paitsi viina, jonka kulutus onkin tiukasta kontrollista huolimatta silmiinpistävän suurta. Varsinaisesti haluan puuttua tuohon sääntöjen ja kieltojen tukaluuteen, mutta esitän ensin pari lainausta näistä tylsyyden mielikuvista.

On kiil­tä­viä au­to­ja, jot­ka aja­vat kol­mea­kymp­piä, nou­dat­ta­vat lii­ken­ne­va­lo­ja ja ryh­mit­ty­vät, vaik­ka mis­sään ei ole ke­tään. On is­tui­miin suo­jel­tu­ja lap­sia ja ko­rok­keil­le köy­tet­ty­jä kou­lu­lai­sia. On pyö­räi­li­jöi­tä ja sau­va­kä­ve­li­jöi­tä, pyö­rä­ky­pä­röi­tä ja tek­ni­siä asu­ja. On tur­val­lis­ta, käy­tän­nöl­lis­tä, mal­til­lis­ta, yh­den­mu­kais­ta, tul­li­mää­räyk­set lä­päi­se­vää, ja ihan var­mas­ti on hei­jas­tin­nau­ha kes­kel­lä ke­sää.

Hel­sin­ki on puh­das ja kau­nis luon­to­re­ser­vaat­ti. Shang­hain lä­pi vir­taa­vas­sa Huang­pu­joes­sa lil­luu kuol­lei­ta ka­lo­ja ja ros­kaa. Ke­säl­lä Shang­hai läm­pe­nee kos­teak­si sau­nak­si, ja ai­na hai­see: ruo­ka, jät­teet, au­tot, ka­tu­pö­ly. Hel­sin­gis­sä käyn baa­ris­ta tul­les­sa me­res­sä ui­mas­sa. Mis­sään ei hai­se mil­tään. Mis­sään ei ole ke­tään.

Lap­set ky­sy­vät, saa­ko Suo­mes­sa skei­ta­ta si­sä­pi­hal­la. Kes­ki­tym­me­kö me ol­len­kaan olen­nai­seen täs­sä maas­sa?

Kasvoin lapsuuteni ulkomailla ja opin kunnioittamaan konfliktia. Näin Neuvostoliiton romahtavan laskien tankkeja parvekkeelta ja Jerusalemissa arabipojat heittivät minua lumipalloilla, joissa oli kiviä sisällä. Konflikti kertoi aina muutoksesta.

Suomeen muutto varhaisteininä oli musertava kokemus. Kaikki oli yhtäkkiä byrokraattista ja väritöntä. Lapset eivät pelanneet pihalla jalkapalloa. Kadulla eivät tuoksuneet kojujen appelsiinit eivätkä leipomoiden tuoreet leivät. Mikään ei ollut yllätyksellistä. Bussit tulivat ajallaan ja lomakkeita opeteltiin täyttämään jo yläasteella.

Viimeinen lainaus ei ole Rädyn artikkelista, vaan Akuliina Saarikosken haastattelusta. Sanotaan että tärkeitä asioita ei osaa arvostaa ennen kuin niitä menettää, mutta tässä tapauksessa kirjoittajat kuitenkin romantisoivat maailmalla näkemiään vaihtoehtoja. Ehkä heillä ei ole ollut riittävää todellisuuskosketusta: Reetta Rädyllä ei varmastikaan ole rahasta tai kontakteista pulaa, ja Akuliina Saarikoski oli käsittääkseni matkoilla isänsä YLE-kirjeenvaihtajuuden takia, mikä varmaankin soi verraten turvatun ympäristön konfliktinkin keskelle.

Mutta todellako, vihreää Rätyä jää kiehtomaan haisevat jätejoet kun Helsingin puhtaus tylsistyttää? Pienet tilannenopeudet keskustan kaduilla eivät tunnu juuri miltään? Hyvä on, kyse on tunnelmoinnista ja tuntemukset tulevat sellaisina kuin ovat, mutta sittenkin – grow up! Turvallisuus ja kulttuuri jossa ihmiset välittävät toisistaan arjen teoilla ja huomaavaisuudella – noudattavat niitä yhteisiä sääntöjä – ovat korvaamattoman arvokkaita asioita, eivätkä kyllästytä minua ollenkaan.

Tällainen kirjoittaminen saa pohtimaan, miten suuri osa ihmisten näkymyksistä yleensä (Stop Talvivaara! Tuulivoimaa! Ei globaalille kapitalismille!) ovat puhdasta mielikuvatunnelmointia ja asioiden sijoittamista sympaattisuusjärjestykseen vailla yritystä arvioida kriittisesti asioiden hyviä ja huonoja puolia ja niiden välisiä yhteyksiä. Sopiva ulkomaanmatka saa Hesarin toimittajankin kaipaamaan saasteita, vähemmän sääntöjä ja pois hyvinvointiyhteiskunnasta.

Sitten varsinaiseen asiaan. Räty kirjoittaa säännöistä:

Ha­ka­nie­men hal­lin myy­jä pa­hoit­te­lee, et­tei voi lei­ka­ta loh­ta sii­vuik­si, kos­ka sii­tä tu­li­si ka­la­ja­los­te, ei­kä sel­lai­seen ole lu­pia.

Port­sa­ri se­lit­tää, et­tä tu­pak­kaa os­te­taan na­ri­kas­ta, kos­ka muu­ten oli­si pi­tä­nyt os­taa myyn­ti­lu­pa ra­vin­to­lan kaik­kiin ker­rok­siin.

Olen muuten aivan samaa mieltä! Nämä ovat tyhmiä sääntöjä. Mutta on sanottava että niistä paistaa tietty henkilökohtaisuus. Reetta Räty haluaisi että lohta voisi leikata siivuiksi, ja sen kieltäminen harmittaa häntä. Hänelle tai hänen kavereilleen olisi kätevämpää että tupakkaa saisi baarin tiskiltä. Voin myös arvata miten Räty suhtautuu ravintolapäivään. Mutta mieleeni tulee myös muita sääntöjä:

Norjassa ihmiset jotka perustavat pörssiyrityksen eivät voi vapaasti sopia hallituksen kokoonpanosta. Sitä koskee sääntö, jonka mukaan 40% jäsenistä tulee olla naisia. Kannattaakohan Räty vannoutuneena feministinä tällaista sääntöä Suomeen?

Suomessa asunnon vuokraaja ja vuokralainen eivät voi vapaasti sopia vuokrasopimuksen ehdoista. Sitä säätelee laki, jonka on tarkoitus suojella vuokralaisia – yhteiskunnan heikko-osaisia (?). Röyhkeästi väitän, että jos joku punakka asuntoja vuokraava kokoomuspoliitikko ehdottaisi että näistä suojelupykälistä pitäisi luopua, Rädyllä olisi tästä muutama halveksiva sanansa sanottavanaan. Puhumattakaan siitä, että työsopimuksia ei voi vapaasti tehdä siten kuin osapuolet haluavat. Mitä mieltä Räty on tästä? Entä Jussi Halla-ahon blogikirjoituksestaan saamasta tuomiosta? Hyvä vai huono sääntö?

Liberalismista keskustellessa tulee usein vastaan se, että ihmiset kyllä yleisesti kannattavat vapautta – itselleen ja asioille joista tietävät jotain. Heitä ärsyttävät omaa elämää rajoittavat asiat, ja he tietävät omalta ammattialaltaan turhia ja typeriä säädöksiä. Mutta sittenkin on heidän mielestään aivan sekopäiden touhua kannattaa vapautta yleisenä arvona. Ravintolapäivä purkaa sopivasti näitä paineita – jostain syystä se on niin sympaattinen asia, että kukaan ei muista huolestua veronkierrosta tai elintarvike- ja työturvallisuudesta. Minusta jokainen päivä saisi olla ravintolapäivä, mutta olen hieman katkera siitä että näitä sääntöjä saa rikkoa riittävän sympaattisuuden vuoksi eikä siksi, että pääsääntöisesti ihmiset saavat tehdä keskenään mitä haluavat.

Suo­mes­ta on ra­ken­net­tu so­tien jäl­keen hie­no maa. Syö­dään avo­ka­do­pas­taa, os­te­taan lap­sil­le ig­lu­asu­mi­seen so­pi­via vaat­tei­ta ja hoi­de­taan ta­sai­suu­des­sa il­me­ne­viä häi­riöi­tä pe­rus­ta­mal­la työ­ryh­miä.

Mut­ta mi­kä on Suo­men mis­sio? Mi­tä aiom­me seu­raa­vak­si?

En tiedä, enkä tiedä tarvitaanko mitään missiota. Eikö elämä todella ole tällaisenaan tarpeeksi ihmeellistä, täynnä haasteita ja valintoja? Miksi sen pitäisi olla tylsää että jotkut asiat on saatu menemään suurinpiirtein oikein?

Helsingissä asumisen kalleudesta

Posted by – November 16, 2012

Asumisen kalleus on varmaankin suurin yksittäinen poliittinen kysymys Helsingissä. Vuokralla asuminen vie keskituloisen yksineläjän nettopalkasta hyvinkin puolet. Hintaero muihin Suomen kaupunkeihin on järjettömän suuri, ja monessa merkittävämmässä ja rikkaammassa Eurooppalaisessa kaupungissa pääsee asumaan halvemmalla.

Kalleutta ihmetellään suurena mysteerinä – sen taakse voidaan kuvitella vaikka rakennusyhtiöiden kartellin ja Kokoomuksen salaliitto. Miten Helsingissä voi olla kallista asua kun lentokoneesta katsottuna tilaa riittää? Hinnanmuodostuksessa on pohjimmiltaan kyse kysynnästä ja tarjonnasta, ja vaikka rakennusyhtiöiden maltillinen asenne keskinäiseen kilpailuun siihen todennäköisesti vaikuttaa, muitakin vaikuttavia tekijöitä on vaikka millä mitalla. Niiden kohdalla ei ole juuri kyse siitä, vaikuttavatko ne hintaan, vaan miten suuri vaikutus on.

Havaitsin viime kunnallisvaalien aikaan että moni poliitikko haluaisi puuttua asumisen kalleuteen, mutta heillä ei tuntunut olevat mielessä juuri siihen keinoja. Luettelen seuraavassa tekijöitä joilla on jokin poliittinen kytkös – kunnallispoliittinen tai valtakunnallinen. Ne eivät välttämättä ole asioita joihin mielestäni pitää tehdä muutos, mutta ovat kuitenkin kiistämättömiä taloudellisia tosiasioita asumisen hinnanmuodostuksen takana.

  1. Tarjonnan vähentäminen Helsingin omalla sääntelyllä. Edullisia, markkinoiden vaatimia asuntoja on sitä vaikeampi rakentaa mitä enemmän epätehokkaita reunaehtoja annetaan. Osmo Soininvaara on kirjoittanut monesti:

    1. Pysäköintinormista (asuntojen yhteydessä on pakko rakentaa pysäköintipaikkoja, joista maksavat myös autottomat asukkaat) sekä
    2. Pinta-alanormista (rakennuttajilta edellytetään että aluekohtaiset asuntojen pinta-alakeskiarvot ovat 75 neliötä, mikä on epätehokasta, sillä pienempiä asuntoja halutaan enemmän).
    3. On myös tekijöitä joista ei poliittisista syistä kannata pitää niin paljon melua:

    4. Tiukat esteettömyysvaatimukset ovat kalliita ja tekevät jotkut rakennusratkaisut kokonaan mahdottomiksi. Tähän kuuluu myös hissipakko (tosin varmaankin uudisrakentamisessa hissejä rakennettaisiin aika universaalisti ilman pakkoakin).
    5. Kaupunki lisää tontinluovutusehtoihin tiettyjä energiatehokkuusnormeja, joiden noudattaminen ei välttämättä olisi asukkaan kannalta kannattavaa.
    6. Autoilun ulkoishaittojen maksattaminen ei-autoilijoilla, esimerkiksi melunormein. Aiheesta on kirjoittanut ansiokkaasti Ihmisten Kaupunki.
    7. Tämä on valtakunnallinen vaatimus, mutta sopii kuitenkin samaan sarjaan: väestönsuojavelvoite, joka on hintava ja mahdollisesti epätarkoituksenmukainen. Sitä on kritisoitu tarkemmin täällä.

  2. Tarjonnan vähentäminen asunnonvuokrauksen sääntelyllä. Helsingissä on runsaasti asuntoja tyhjillään. Yleinen syy sille, että niitä ei haluta antaa vuokralle, on huoli hankalasta vuokralaisesta joka voi vahingoittaa huoneistoa, aiheuttaa häiriötä ja josta voi olla vaikea päästä eroon. Laki asunnonvuokrauksesta asettaa reunaehtoja sille, millaisia vuokrasopimuksia voidaan tehdä ja milloin asukkaan voi häätää. Lain on tarkoitus suojella vuokralla asuvia, mutta sen vaatimukset epäilemättä myös vähentävät vuokraamisen houkuttelevuutta, ja siten vaikuttavat tyhjien asuntojen määrään ja siten asumisen hintaan.
  3. Kaavoitus. Kaupungilla on omat näkemyksensä siitä, millaista Helsinkiin rakennetaan, eikä se välttämättä osu yhteen Helsingissä asumisesta kiinnostuneiden ja rakentajien intressien kanssa. Helsinkiä on rakennettava melko harvaksi, liiaksi autojen ehdoilla ja ylipäätään liian hitaasti. Jos Helsinki todella on ilmasta katsottuna pelkkää korpea, eikö voisi ajatella että jossain olisi aina kaavoitettuna aluetta johon halukkaat voisivat rakentaa sellaista aluetta jolle kysyntää on?

    Mikko Särelä on kirjoittanut harvuuden merkityksestä erittäin havainnollisesti.

  4. Kysynnän nostaminen asumisen subventoimisella. Poliitikot usein keksivät itsenäisesti tämän ajatuksen asumisen hinnan laskemiseksi, mutta se ei yleensä ottaen toimi. Jos asumisen subventoiminen ei suoraan lisää asuntojen rakentamista tai asuntojen vuokraamisen kannattavuutta, se vain nostaa hintoja ja vaikuttaa siihen, ketkä voivat Helsingissä asua.

    1. Kaupungin vuokra-asunnot. Noin joka kuudes helsinkiläinen asuu kaupungin omistamassa asunnossa. He asuvat kohtuullisen halvalla, mutta muut asunnot, ne joihin kuka tahansa voi muuttaa, kallistuvat. Koska tämä väite usein herättää hämmennystä ja kovaa vastustusta, selitän mekanismin yksityiskohtaisesti.

      Kuvitellaan että kaupunki luopuisi vuokra-asunnoista. Jos kuka tahansa voisi tehdä tarjouksen kaupungin vuokra-asunnosta, siellä nyt asuvista osa ei pystyisi kilpailemaan muiden halukkaiden kanssa, vaan he joutuisivat etsimään asuntoa jostain halvemmalta alueelta. Helsinkiin tällöin muuttavat olisivat niitä, joilla ei olisi aiemmin ollut varaa asua yksityisessä asunnossa Helsingissä – asumisen markkinahinta olisi siis laskenut.

    2. HITAS-järjestelmä. Sitä koskee käsittääkseni vastaava logiikka kuin edellistä kohtaa, sillä erotuksella että HITAS-asuntoja ei jaeta kaupungin poliittisen näkemyksen perusteella vaan sokeasti arpomalla se, ketkä pääsevät osalliseksi joskus räikeänkin alihintaisista asunnoista. Vaikka en kannata uhkapelejä, tämä on tavallaan kreisiydessään sympaattista verrattuna byrokratioiden yleensä läpitunkemattomaan ja mystiseen toimintaan.
    3. Muut asumisen tuet. Asumisen tukeminen lisää asumisen mahdollisuuksia Helsingissä vain sikäli kuin sen myötä kasvava hintataso tuo markkinoille ennen tyhjillään olleita asuntoja tai tekee uusien asuntojen rakentamisesta kannattavampaa. Muutoin se lähinnä on mekanismi järjestellä sitä, ketkä asuvat Helsingissä ja ketkä joutuvat asumaan heitä vähemmän miellyttävässä paikassa jossa hintataso on alempi.

      Eräs merkittävä mekanismi (tosin ei asukkaita järjestelevä) on se, että kaupunki omistaa suuren osan asuintonteista Helsingissä ja vuokraa niitä varsin huokeasti. Halvat vuokrat kapitalisoituvat korkeisiin asuntojen hintoihin. Niiden helsinkiläisten osuus joka asuu “täysin markkinaehtoisesti” on lopulta hyvin pieni.

  5. Kysynnän nostaminen omistusasunnon asuntolainan korkojen verovähennysoikeudella. Tämä verovähennysoikeus menee etenkin Helsingissä suoraan asuntojen hintoihin, ja se ollaan ilmeisesti yleisesti havaittu huonoksi ideaksi ja siitä ollaan todennäköisesti luopumassa.
  6. Tarjonnan vähentäminen verotuksella. Asunnon vuokratuotoista peritään pääomatulovero, joka on 30% tai 32% riippuen tulojen määrästä. Mitä korkeampi vero on, sitä houkuttelevampaa on pitää asuntoa tai ylimääräistä huonetta tyhjillään verrattuna sen vuokraamiseen.

Valitse oma äänestysjärjestelmäsi

Posted by – October 2, 2012

Kun se nyt tulee taas ajankohtaiseksi, palautan mieleen itselleni ja teille yksinkertaisen keinon parantaa oma-aloitteisesti Suomessa käytettyä vaalitapaa.

Nykyisessä vaalitavassa kukin äänestäjä valitsee korkeintaan yhden ehdokkaan jolle annetaan yksi ääni. Tämä tuntuu usein vaikealta – vaaleissa päätetään monitahoisista asioista, ja kun äänen saa antaa vain yhdelle, täytyy joko valita kompromissiehdokas tai päättää jokin pieni määrä tärkeitä kysymyksiä joiden perusteella äänestää niiden kannalta sopivaa ehdokasta. Eikö olisi miellyttämpää jos voisi valita ehdokkaille preferenssijärjestyksen, tai vielä parempaa, painotetun preferenssijärjestyksen?

Tietyin oletuksin käytännössä tähän lopputulokseen voi päästä ilman että vaalitapaan tehdään mitään muutosta! Se tehdään seuraavasti:

  1. Valitaan ehdokkaista osajoukko, jolle haluaa ilmaista jotain kannatusta. Esimerkiksi sanotaan, että haluamme valita suosikki-Beatlen ja sivuutamme kättelyssä Ringon. Ehdokkaina ovat siis John, Paul ja George. Pidetään jatkossa ehdokkaat tässä järjestyksessä.
  2. Annetaan kullekin ehdokkaalle haluttu määrä ääniä. Esimerkiksi Johnille 4 ääntä, Paulille 7 ääntä ja Georgelle 5 ääntä.
  3. Lasketaan yhteen annettujen äänien määrä. Tässä tapauksessa 16.
  4. Valitaan satunnaisluku, joka on vähintään 1 ja enintään yhteen laskettujen äänien määrä. Tämän voi tehdä esimerkiksi käyttämällä laadukasta random.org -palvelua. Tässä tapauksessa valituksi tuli luku 9.
  5. Valitaan ehdokaslistasta ehdokas satunnaisluvun perusteella. Jokaista ehdokasta vastaa alue, jonka saa laskemalla yhteen aina edellisten ehdokkaiden äänet. Johniin osuvat luvut 1-4, Pauliin 5-11 ja Georgeen 12-16. Tässä tapauksessa 9 osuu Paulin alueelle, joten Paul valittiin suosikki-Beatleksi.

Näin valittua ehdokasta äänestetään sitten vaalipäivänä.

Why do people you agree with seem more sophisticated?

Posted by – July 20, 2012

It’s a persistent trend that people on both sides of an issue tell themselves that their side is generally more nuanced and sophisticated than the other. Christians think that atheists are basically angsty teenagers with no sense of history or personal experience. Rightists think that leftists are over-emotional simpletons.

When these groups discuss matters amongst themselves, they don’t need to talk about the fundamental matters they agree on. Instead, they can move on to something deeper, and reveal what they themselves doubt or disagree on about the shared position. Leftists consider themselves to be deep thinkers, and they like to talk a lot about advancing leftism with other leftists, or about the best version of leftism. So leftism seems like a very large topic to them, whereas rightists practically ignore it.

When these opposing groups talk to each other, they’re constantly getting bogged down by the fundamental differences. The other side can’t even get the basics right! So of course they start thinking that the other side is simplistic, radical and can’t listen to reason. If only our side had their fanatical unity, maybe we could get somewhere…

Academics have to practice a lot to leave behind even a small part of this type of bias, but they do have some success. Consequently, they see non-academics on both sides as simplistic and non-nuanced. They are on a meta-level of sophistication.

Halla-aho convicted for hate speech

Posted by – June 8, 2012

Somewhat surprisingly, Finnish parliamentarian Jussi Halla-aho’s case, which progressed to the Finnish supreme court, has turned out even worse than it did in the lower courts. Previously he was convicted only for “disturbing the peace of religion” (”uskonrauhan rikkominen”, essentially a blasphemy law), but now the supreme court has also found him guilty for incitement to hatred against an ethnic or racial group (essentially hate speech).

Finland doesn’t have the best record in the world for civil liberties anyway, but this is nevertheless a considerable setback. For Finnish readers I’ve mirrored the original blog post here (the author has already been forced to redact parts, and this new decision demands him to make further cuts). A slightly subpar English translation may be found here.

I want to point out once again that one of the laws he was convicted under, the religious peace one, contains the phrase “who mocks God”. Finland is an EU country with an actively used blasphemy law.

Some words on the occasion of Vadim’s PhD defence

Posted by – November 21, 2011

My friend Vadim Kulikov defended his PhD thesis in mathematics this Saturday past. I hadn’t written anything down, but had had some thoughts circling around my head as to what remark I could make at the post-party (this is quite a big deal in Finnish academia). I did speak, and although it went on for longer than is ideal (even though I didn’t say everything I might have), it was so well-received I decided to give as good an account of it here as my recollection permits. I have made some improvements and additions, but I might also have forgotten something, so remind me if you were there and noticed an omission.

I was inspired to say something by the last heading in the Introduction in Vadim’s thesis, which all math students here should definitely read. It’s very motivational, describing the sense of fulfillment at not only having achieved something worth achieving, but also at having gained a truly deep understanding of something, in this case certain mathematical objects and ideas.

I got to thinking about what it is that has made Vadim progress faster and achieve more than most of his peers. Some things are obvious and indispensable: natural talent, a strong ability to work and concentrate, a deep love of mathematics and understanding, and some luck in having a suitable advisor. I believe these are sufficient to make a great student of mathematics, but something more is required to make a mathematician.

There is a concept in Zen buddhism, shoshin, meaning “beginner’s mind”. The saying is that “the beginner sees many things, the expert sees few things”. The beginner’s mind is empty and without preconceptions, so when the beginner encounters a thing, his mind is not filled with the few things he has been taught to think about it, but the totality of it.

For example, when appreciating a painting, the beginner sees a mass of brush strokes, a form, he might understand what the picture depicts – all in all, he is unguided and confused. As he gains knowledge, he starts to become an expert. He might identify the style of the painting and even the painter’s identity. He understands the use of various elements in the painting to signify ideas. He might know about the historical period in which the painting was created, and place the elements in that context. In brief, he gains the ability to see a painting, not be confused, have 5-10 thoughts about it and move on to the next one.

But at the highest levels of understanding, mastery, the Zen way is to have the beginner’s mind. The Zen master sees the mass of brush strokes. His mind is primed with every level of expertise, but it doesn’t force fixed ideas about what the painting is. It is full, yet empty.

There is actually some recognition of this in mathematics education at the university level. In many cases there is a simple way to solve an exercise if the student is aware of some higher-level theorem, without doing all the “boring” technical work you must do if you don’t know about the theorem. If a student presents such a solution, the lecturer will usually say “It’s nice that you know about this, but it would be better for you to do the problem without using this theorem, because it’s important to get to understand the internal details of these things.”

Vadim has a measure of this characteristic naturally, and I believe it is very valuable in doing creative work. One example of this is from when Vadim really had the beginner’s mind because he actually was a beginner. Vadim had come to our lukio (which the English might call a “sixth form college” and Americans might call “high school”) as a first year student, and I was a second year student. Vadim had already gotten enthusiastic about mathematics, but at his previous school there hadn’t been many other pupils with that interest, so he was happy to find a number of such people at our school. He was very eager to find problems to solve, so I told him to try to prove something during his next class; that every even number greater than two can be expressed as the sum of two prime numbers.

Well, as the mathematicians here have noticed, this is a famous open problem called Goldbach’s conjecture, so giving it to Vadim to solve was really just a practical joke on my part. “Someone’s too enthusiastic, let’s try to blunt his enthusiasm a bit.” Anyway, after the next class I asked Vadim how he’d gotten on and he said “I think I’ve almost solved it – I got the other direction, that when you add two primes you always get an even number.” I asked him, “What about 2 + 3?” “Oh, I forgot about that!”

When I revealed that the task was hopeless from the start, Vadim was not actually angry at me, or even all that deflated. To a beginner, all problems are open problems. Vadim even continued to think about the problem for some time, attacking it with whatever methods he knew about at that point.

So with the beginner’s mind there comes a certain fearlessness about open problems and unknown things. Vadim kept this more or less intact during his studies. In mathematics it’s important to have the “complete simultaneous understanding” of the (Zen) master and the open, fearless mind of the beginner, because you have to be able to transplant ideas from one part of mathematics to another part, understanding the internal details well enough to know what needs to be changed and what doesn’t. If you “see many things” like a beginner, you can have surprising ideas.

However, once he had begun work as a graduate student with Tapani [Hyttinen] and Sy Friedman, Vadim began to tell me about certain frustrations he was experiencing. Working with experienced mathematicians in their domain of expertise, it would always be they who had significant flashes of insight. Vadim could redeem himself by working out technical details, but time and again it felt like open problems could only be solved by these “oracles”. Instead of many things he was beginning to see only one thing, “this is an open problem so I can’t solve it”. In this way, the joy of mathematics and the creative spirit of the beginner’s mind was beginning to suffer.

So it was a great relief to Vadim (and a great pleasure for me to hear) when he had a major breakthrough completely on his own, and produced an idea that resolved an open problem. The angst of the open problem was swept away, and he could once again look at things with fresh eyes. So I’m happy he has passed through expertise to mastery of this field, retained shoshin, and hope that he’s able to keep it in other parts of life as well, leading to a fruitful life of many creative discoveries.

A take on politics that resonated

Posted by – November 21, 2011

A redditor came up with an interesting diagram of political views. In case the image link bit rots, here is my own mirror. The picture in this post has relabeled (by me) axes and no introductory text.

Here are some excerpts from author well_met_sir’s comments in the image and the reddit post, with my own edits marked by [square brackets]:

The [Governmental power vs. Liberty] axis is about how comfortable you are with the government using violence to achieve its goals, both economic and social. At one extreme people believe the government and society are synonymous, at the other that they are incompatible.

The Instinct vs. Intellect axis is about whether you believe that humans are a blank slate [(intellect)] or whether they are destined to act in a certain way [despite] attempts to reason with them or to brainwash them.

If you fall into the blue area you believe that government is a necessary evil, move to the left to find a compromise position on the triangle. If you fall into the purple area then you believe that it is impossible to control people as much as you would like to, move to the right to find a compromise position on the triangle.

Let’s look at the bottom left corner, communism. The communists were always talking about the “New Soviet Man”. They believed that with enough education any newborn baby could become the ideal communist citizen.

Now let’s look at the bottom right corner, an-cap. An-caps believe that we can transition from what we have now to a stateless society, simply by reasoning with people.

Now let’s talk about the top edge, but let’s first talk about animals. Wolves have a certain social structure, bees have a certain social structure, fish have a certain social structure. It doesn’t matter how could your rational arguments are, it doesn’t matter how good your brainwashing is, you simply aren’t going to get bears to accept social democracy and you aren’t going to get bees to adopt paleoconservatism.

The top edge acknowledges that fact, and thus there is only one point on that top edge. If humans act on pure instinct, then only one form of government is possible.

Georgism apparently refers to geolibertarianism, a version of libertarianism where land and other natural resources can’t be rightly owned by anyone, and are therefore justly subject to (heavy) taxation. I sometimes find myself gravitating towards this position, but it is perhaps too far down in this diagram.