Vihdoin traumaattinen homoliittokeskustelu on ohi, ja ihmiset pääsevät juhlimaan rakkauttaan haluamallaan tavalla. Koko juttu oli jälkijättöinen sosiaalisten mannerlaattojen liikahdus, joka olisi saanut tapahtua aiemmin ja vähemmällä porulla.

Jakaisin homoliittoja vastustaneet karkeasti kahteen kategoriaan: uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin konservatiiveihin. Uskonnolliset uskovat että ainoastaan miehen ja naisen välinen avioliitto on Jumalan tahto, ja homoliitot Jumalan tahdon vastaista. Tähän minulla ei ole mitään sanottavaa, sillä näen avioliiton ihmisten välisenä sosiaalisena konventiona, en korkeamman tason säätämänä uskonkappaleena.

Yhteiskunnalliset konservatiivit taas olivat auttamatta jälkijunassa. Heidän olisi pitänyt ymmärtää se ja jättää tämä taistelu käymättä. Heille avioliitto ei ole rakkausinstituutio, vaan perheinstituutio, jonka tarkoitus on toisaalta sitoa osapuolet toisiinsa (“käsiraudat”), toisaalta ylentää perheiden statusta (“palkintokoroke”). Palkintokorokevaikutuksen laimentamista pelätään ehkä siksi, että ajatellaan että miehiä on yleisesti vaikea sitouttaa ja vakiinnuttaa järjestäytyneen yhteiskunnan tukipylväksi ilman tällaisia kannustimia.

Homoliiton kannattajat käyttivät slogania “Rakkaus kuuluu kaikille”, minkä olisi pitänyt kertoa että avioliitosta on jo tullut rakkauden symboli ja julkinen tunnustus, ja että homoliittoja vastaan asettuminen tarkoittaa homojen rakkautta vastaan asettumista. Näin se todellakin on. Kun rakkaus loppuu, otetaan avioero ja hajotetaan perhe, jos sellaista sattuu olemaan. Rakkaus on etusijalla, ja avioliitto on sen vakiinnuttamisesta kertova mainos. Rakkauskonkurssin jälkeen olisi väärin jatkaa mainostamista. Konservatiivit ovat tämän tapahtuneen tosiasian edessä riippumatta siitä, kutsutaanko kahden miehen tai kahden naisen rakkausmainosta avioliitoksi vai ei.

Edistysmieliset samaistuvat uskovaisiin siinä, että he uskovat olevansa historian oikealla puolella, siis jonkinlaisen lähes persoonallisen tahdon johdattelemia. Heidän voittonsa oli lopulta niin vääjäämätön ja selvä, että he eivät joutuneet kohtaamaan tai ymmärtämään konservatiivien huolia. Ne tulkittiin (mielestäni väärin) homovastaisuuden viimeisiksi kuolonkorahduksiksi. Tämä antaa huonot lähtökohdat tulevaisuuden arvoristiriitoihin. Konservatismi näyttäisi tällä hetkellä olevan nousussa, ja edistysmielisten on pakko tulla jotenkin toimeen sen kanssa. Jos heidän mielikuvansa perustuvat siihen että vastapuoli on yksinkertaisesti irrationaalinen, täynnä “vihaa” ja tuomittu häviämään, ristiriidat kehittyvät avoimiksi konflikteiksi.

HS referoi rikosylikomisario Thomas Elfgrenin haastattelua Hufvudstadsbladetissa. Elfgren on pyrkinyt erilaisiin luottamustehtäviin RKP:n listoilta, ja voisin kuvitella että tämä haastattelu on jonkinlaista hännännostoa vuoden 2014 europarlamenttivaaleja silmälläpitäen, mutta tästä ei ole jutussa mainintaa.

Elfgren on huolissaan siitä, että osa yhteiskunnasta ei luota poliisiin ja että tämän seurauksena myös Suomessa voisi esiintyä samanlaista levottomuutta kuin kuluneella viikolla Ruotsin maahanmuuttajavaltaisissa lähiöissä. Hän näkee, että äärioikeistolaisen liikehdinnän suvaitseminen myrkyttää yhteiskunnallisen ilmapiirin ja erityisesti leimaa poliisin, joka ei tällaista liikehdintää pane kuriin, myös maahanmuuttajavastaiseksi.

HBL: Skyddspolisen säger att högerextremismen inte är ett problem i Finland?

[HBL: Mutta Suojelupoliisin mukaan äärioikeistolaisuus ei ole Suomessa ongelma?]

Elfgren: Vad måste hända för att man ska kalla något ett problem? Jag tycker redan att samhällsklimatet är ett problem. Om vi inte motarbetar den här utvecklingen så har vi snart and­ra slags problem. Diskussionerna i den virtuella världen är i många fall extrema och det är ett problem.

[Elfgren: Mitä täytyy tapahtua että jotain aletaan pitää ongelmana? Mielestäni jo nyt yhteiskunnallinen ilmapiiri on ongelmallinen. Jos emme vastusta tätä kehitystä, meillä on pian muitakin ongelmia. Keskustelut virtuaalimaailmassa ovat usein äärimielisiä ja se on ongelma.

Minun täytyi lukea juttua pariin kertaan ennen kuin ymmärsin (jos nyt ymmärsin) Elfgrenin idean. Husbyssä mellakoitiin, ja kun poliisi ja palokunta tulivat paikalle, mellakoijat suhtautuivat näihin tahoihin vihamielisesti. He eivät siis jostain syystä pidä poliisista. Mistä se johtuu? Mm. siitä, että he eivät koe poliisin olevan heidän puolellaan. Esimerkiksi ei olla päästy todistamaan poliisin toimivan äärioikeistolaista keskustelua vastaan. Hyvässä tapauksessa tilanne olisi voinut siis olla jotenkin tällainen:

Abdulrahman: Eikö vaan ole hauskaa sytyttää autoja tuleen?

Abdulkadir: Joo! Tai siis, enhän mä tätä tekis jos en olisi niin turhautunut tähän yhteiskunnalliseen ilmapiiriin…

Abdulrahman: Joo. Hei tuolta tulee poliisi!

Abdulkadir: Kivitetään niitä!

Abdulrahman: Hei, äläs nyt. Muistatko kun poliisi sulki Sverigedemokraternan keskustelupalstan? Se kyllä kasvatti tosi paljon mun luottamusta niitä kohtaan ja muutenkin silleen turvallisuudentunnetta.

Abdulkadir: Hm, ihan totta. Ehkä pitäis lopettaa tää autojenkin polttaminen…

Göran: [Rullaa poliisiauton ikkunan alas] Onko täällä näkynyt äärioikeistolaisia?

No, hupailu on halpaa. Mutta täytyy sanoa että näin rankkaan vastakkainasetteluun en ole aiemmin törmännyt. Autot savuavat vielä, ja poliisi käytännössä rientää mellakoitsijoiden puolelle ja toivoo, että koko juttuun reagoitaisiin rajoittamalla (lisää) Internet-keskusteluja käyvien ihmisten sananvapautta. Mitähän mieltä Elfgren on Mikko Ellilän (60 päiväsakkoa, määrättiin poistamaan kirjoituksensa yleisön saatavilta) ja Halla-ahon (50 päiväsakkoa, määrättiin poistamaan osa kirjoituksestaan yleisön saatavilta) tapauksista? Eivätkö nämä ole juuri sitä mitä hän toivoi? Vai eikö riittävän montaa kirjoittajaa ole saatu edesvastuuseen?

Ymmärrän sinänsä Elfgrenin kokemaa mielipahaa. Se on luonnollista, ja hänellä on vieläpä erityisen henkilökohtainen suhde rasismiin ja antirasismiin. Elfgren on poikamiehenä adoptoinut 6 ruandalaista, joten rasistiseksi tulkittava kirjoittelu loukkaa käytännössä hänen koko omaa perhettään. Ehkä vielä enemmän kuin maahanmuuttajia, koska useimpia maahanmuuttajia ei kiinnosta etsiä netistä vihapuhetta luettavaksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan täysin suojaa häntä siltä kritiikiltä, että poliisin ei ole sopivaa tulla julkisuuteen vastustamaan suomalaisten kansalaisoikeuksia.

Asumisen kalleus on varmaankin suurin yksittäinen poliittinen kysymys Helsingissä. Vuokralla asuminen vie keskituloisen yksineläjän nettopalkasta hyvinkin puolet. Hintaero muihin Suomen kaupunkeihin on järjettömän suuri, ja monessa merkittävämmässä ja rikkaammassa Eurooppalaisessa kaupungissa pääsee asumaan halvemmalla.

Kalleutta ihmetellään suurena mysteerinä, ja yleisesti epäillään että rakennusyhtiöt ulosmittaavat kartellinomaisesti itselleen ylisuuria voittoja asuntoja omistavan luokan poliittisella hyväksynnällä. Miten Helsingissä voi olla kallista asua kun lentokoneesta katsottuna tilaa riittää? Hinnanmuodostuksessa on pohjimmiltaan kyse kysynnästä ja tarjonnasta, ja vaikka rakennusyhtiöiden maltillinen asenne keskinäiseen kilpailuun siihen todennäköisesti vaikuttaa, muitakin vaikuttavia tekijöitä on. Vaikeampaa on arvioida, miten suuri vaikutus kullakin tekijällä on.

Havaitsin viime kunnallisvaalien aikaan että moni poliitikko haluaisi puuttua asumisen kalleuteen, mutta heillä ei tuntunut olevan mielessä realistisia keinoja. Luettelen seuraavassa hintatekijöitä joilla on jokin poliittinen kytkös – kunnallispoliittinen tai valtakunnallinen. Ne eivät välttämättä ole asioita joihin mielestäni pitää tehdä muutos, mutta ovat kuitenkin kiistämättömiä taloudellisia tosiasioita asumisen hinnanmuodostuksen takana.

1. Tarjonnan vähentäminen Helsingin omalla sääntelyllä. Edullisia, markkinoiden vaatimia asuntoja on sitä vaikeampi rakentaa mitä enemmän epätehokkaita reunaehtoja annetaan. Osmo Soininvaara on kirjoittanut monesti:
   
   1. Pysäköintinormista (asuntojen yhteydessä on pakko rakentaa pysäköintipaikkoja, joista maksavat myös autottomat asukkaat) sekä
   2. Pinta-alanormista (rakennuttajilta edellytetään että aluekohtaiset asuntojen pinta-alakeskiarvot ovat 75 neliötä, mikä on epätehokasta, sillä pienempiä asuntoja halutaan enemmän).

   On myös tekijöitä joista ei poliittisista syistä kannata pitää niin paljon melua:

   3. Tiukat esteettömyysvaatimukset ovat kalliita ja tekevät jotkut rakennusratkaisut kokonaan mahdottomiksi. Tähän kuuluu myös hissipakko (tosin varmaankin uudisrakentamisessa hissejä rakennettaisiin aika universaalisti ilman pakkoakin).
   4. Kaupunki lisää tontinluovutusehtoihin tiettyjä energiatehokkuusnormeja, joiden noudattaminen ei välttämättä olisi asukkaan kannalta kannattavaa.
   5. Autoilun ulkoishaittojen maksattaminen ei-autoilijoilla, esimerkiksi melunormein. Aiheesta on kirjoittanut ansiokkaasti Ihmisten Kaupunki.
   6. Tämä on valtakunnallinen vaatimus, mutta sopii kuitenkin samaan sarjaan: väestönsuojavelvoite, joka on hintava ja mahdollisesti epätarkoituksenmukainen. Sitä on kritisoitu tarkemmin täällä.

2. Tarjonnan vähentäminen asunnonvuokrauksen sääntelyllä. Helsingissä on runsaasti asuntoja tyhjillään. Yleinen syy sille, että niitä ei haluta antaa vuokralle, on huoli hankalasta vuokralaisesta joka voi vahingoittaa huoneistoa, aiheuttaa häiriötä ja josta voi olla vaikea päästä eroon. Laki asunnonvuokrauksesta asettaa reunaehtoja sille, millaisia vuokrasopimuksia voidaan tehdä ja milloin asukkaan voi häätää. Lain on tarkoitus suojella vuokralla asuvia, mutta sen vaatimukset epäilemättä myös vähentävät vuokraamisen houkuttelevuutta, ja siten vaikuttavat tyhjien asuntojen määrään ja siten asumisen hintaan.
3. Kaavoitus. Kaupungilla on omat näkemyksensä siitä, millaista Helsinkiin rakennetaan, eikä se välttämättä osu yhteen Helsingissä asumisesta kiinnostuneiden ja rakentajien intressien kanssa. Helsinkiä on rakennettava melko harvaksi, liiaksi autojen ehdoilla ja ylipäätään liian hitaasti. Jos Helsinki todella on ilmasta katsottuna pelkkää korpea, eikö voisi ajatella että jossain olisi aina kaavoitettuna aluetta johon halukkaat voisivat rakentaa sellaista aluetta jolle kysyntää on?

   Mikko Särelä on kirjoittanut harvuuden merkityksestä erittäin havainnollisesti.

4. Kysynnän nostaminen asumisen subventoimisella. Poliitikot usein keksivät itsenäisesti tämän ajatuksen asumisen hinnan laskemiseksi, mutta se ei yleensä ottaen toimi. Jos asumisen subventoiminen ei suoraan lisää asuntojen rakentamista tai asuntojen vuokraamisen kannattavuutta, se vain nostaa hintoja ja vaikuttaa siihen, ketkä voivat Helsingissä asua.
   
   1. Kaupungin vuokra-asunnot. Noin joka kuudes helsinkiläinen asuu kaupungin omistamassa asunnossa. He asuvat kohtuullisen halvalla, mutta muut asunnot, ne joihin kuka tahansa voi muuttaa, kallistuvat. Koska tämä väite usein herättää hämmennystä ja kovaa vastustusta, selitän mekanismin yksityiskohtaisesti.

      Kuvitellaan että kaupunki luopuisi vuokra-asunnoista. Jos kuka tahansa voisi tehdä tarjouksen kaupungin vuokra-asunnosta, siellä nyt asuvista osa ei pystyisi kilpailemaan muiden halukkaiden kanssa, vaan he joutuisivat etsimään asuntoa jostain halvemmalta alueelta. Helsinkiin tällöin muuttavat olisivat niitä, joilla ei olisi aiemmin ollut varaa asua yksityisessä asunnossa Helsingissä – asumisen markkinahinta olisi siis laskenut.

   2. HITAS-järjestelmä. Sitä koskee käsittääkseni vastaava logiikka kuin edellistä kohtaa, sillä erotuksella että HITAS-asuntoja ei jaeta kaupungin poliittisen näkemyksen perusteella vaan sokeasti arpomalla se, ketkä pääsevät osalliseksi joskus räikeänkin alihintaisista asunnoista. Vaikka en kannata uhkapelejä, tämä on tavallaan kreisiydessään sympaattista verrattuna byrokratioiden yleensä läpitunkemattomaan ja mystiseen toimintaan.
   3. Muut asumisen tuet. Asumisen tukeminen lisää asumisen mahdollisuuksia Helsingissä vain sikäli kuin sen myötä kasvava hintataso tuo markkinoille ennen tyhjillään olleita asuntoja tai tekee uusien asuntojen rakentamisesta kannattavampaa. Muutoin se lähinnä on mekanismi järjestellä sitä, ketkä asuvat Helsingissä ja ketkä joutuvat asumaan heitä vähemmän miellyttävässä paikassa jossa hintataso on alempi.

      Eräs merkittävä mekanismi (tosin ei asukkaita järjestelevä) on se, että kaupunki omistaa suuren osan asuintonteista Helsingissä ja vuokraa niitä varsin huokeasti. Halvat vuokrat kapitalisoituvat korkeisiin asuntojen hintoihin. Niiden helsinkiläisten osuus joka asuu “täysin markkinaehtoisesti” on lopulta hyvin pieni.

5. Kysynnän nostaminen omistusasunnon asuntolainan korkojen verovähennysoikeudella. Tämä verovähennysoikeus menee etenkin Helsingissä suoraan asuntojen hintoihin, ja se ollaan ilmeisesti yleisesti havaittu huonoksi ideaksi ja siitä ollaan todennäköisesti luopumassa.
6. Tarjonnan vähentäminen verotuksella. Asunnon vuokratuotoista peritään pääomatulovero, joka on 30% tai 32% riippuen tulojen määrästä. Mitä korkeampi vero on, sitä houkuttelevampaa on pitää asuntoa tai ylimääräistä huonetta tyhjillään verrattuna sen vuokraamiseen.

Suomeen ollaan perustamassa uutta liberaalia puoluetta nimellä Edistyspuolue. Kyseessä on vanhan Kansallisen Edistyspuolueen reboot – samalla kyse on paljolti poliittisen toiminnan siirtymisestä Liberaalit ry:stä, joka jää taustajärjestöksi.

Onko Edistyspuolueella realistisia vaikutusmahdollisuuksia? Miten Edistyspuolue voisi onnistua paremmin kuin edeltäjänsä? Onko vaivan arvoista edistää jotenkin Edistyspuolueen asiaa? Seuraavassa esitän muutamia olennaisia seikkoja, joilla Edistyspuolue saattaa pilata mahdollisuutensa. Ne eivät liity niinkään asiakysymyksiin ja poliittiseen filosofiaan kuin kommunikaatioon ja imagoon – valitettavasti jälkimmäiset ovat politiikassa keskeisiä.

Vapaus on pelottavaa

Liberaaleissa puolueissa vaikuttavat ihmiset ovat yleensä vapaudenjanoisia. He haluavat olla itsenäisiä ja toimia itsenäisesti. Tämä pyrkimys värittää heidän näkemystään politiikasta yleensä. Implisiittinen oletus on että ihmiset haluavat pohjimmiltaan olla vapaita – ja ne jotka eivät halua, eivät ole liberaaleja. Suomessa aiemmin näkyvämmin vaikuttaneet liberaalit liikkeet ovat perustaneet kommunikaationsa tälle idealle. “Jokaisen ihmisen täytyy olla vapaa tekemään mitä haluaa!”

Tosiasiassa ihmiset eivät yleensä ottaen kaipaa vapautta, vaan turvallisuutta. Ajatus maailmasta, jossa pitäisi päättää asioistaan itse ja olla itsenäinen ei ole vetoava. Elämä on monimutkaista ja raskasta – pitäisikö luopua vielä niistäkin turvarakenteista joita on olemassa? Ei kiitos!

Edistyspuolueen tämänhetkisen ohjelmaluonnoksen (v 1.7) tavoitteet-osio alkaa seuraavasti:

Yksilönvapaudet on turvattava

Jokaisen täysi-ikäisen ja täysivaltaisen ihmisen tulee voida elää omaa elämäänsä itse haluamallaan tavalla, niin kauan kuin se ei loukkaa muiden vastaavaa vapautta eikä aiheuta selvää haittaa muille.

Tässä on kaksi ongelmaa:

1. Ihmiset eivät halua elää omaa elämäänsä, vaan perheensä, sukunsa, ystäväpiirinsä, viiteryhmänsä, uskontonsa jne. elämää.
2. “Tulee voida elää”. Ei siis ole pakko ellei halua! Eikö liberalismilla ole annettavaa ihmisille jotka haluavat yhteisöllisyyttä ja ohjausta?

Kuka tahansa Edistyspuolue-aktiivi voisi vastata tähän – aivan oikein – että suurempi vapaus yhdenlaisesta valtarakenteesta (keskusvalta jolla on väkivaltamonopoli) ei välttämättä tarkoita muiden olemassaolevien, vapaaehtoisten rakenteiden hävittämistä. Päinvastoin, moni toivoo ja olettaa että ne vahvistuisivat. Tämä ei kuitenkaan ole viesti jonka liberaalit onnistuneesti antavat.

Mikä sitten olisi parempi viesti? Vaikka ihmiset eivät halua olla vapaita, he eivät myöskään pidä kielloista ja esteistä. On parempi sanoa “ei pidä estää” tai “ei pidä rajoittaa” kuin “jokaisen on voitava olla vapaa”. Mielestäni tämä on myös fundamentaalisempi liberaali lähtökohta.

Ei pidä vastata siihen kysymykseen johon haluaa vastata, vaan siihen jota kysytään

Ehkä standardein liberaali näkemys kansallisvaltioista ja maahanmuutosta on, että ihmisten vapautta olla Suomessa ei pidä rajoittaa riippumatta siitä, ovatko he sattuneet syntymään suomalaisiksi. Tämän kanssa sopusoinnussa on tavoite minimoida elinympäristön ja tuotantovälineiden (valtionyhtiöt) kollektiivinen omistus ja ihmisten keskinäinen elatusvelvollisuus: ihmisten ei tarvitse rajoittaa Suomeen pääsemistä kun he voivat rajoittaa omaa elinpiiriään siten kuin itse tahtovat.

Ohjelmaluonnoksessa kirjoitetaan:

Edistyspuolueen mielestä kaikki lakia noudattavat ihmiset, jotka elättävät itsensä tai jotka joku toinen vapaaehtoisesti elättää ovat tervetulleita muuttamaan Suomeen.

On täysin mahdotonta tunnistaa ketkä haluavat muuttaa Suomeen sen tarjoaman sosiaaliturvan vuoksi. Tämän vuoksi kannatamme sitä, että kaikki tuet, kuten työttömyys- ja toimeentulotuki, rajataan vain Suomen kansalaisille. Tällöin maahanmuuttobyrokratiaa voidaan keventää huomattavasti ja esimerkiksi perheenyhdistämisiä ei tarvitse alistaa vuosien karenssille.

Edistyspuolueen kannat A:sta Ö:hön -luonnosdokumentissa kirjoitetaan:

Edistyspuolueen mielestä kaikki sellaiset lakia noudattavat ihmiset, jotka elättävät itsensä tai jotka joku vapaaehtoisesti elättää, ovat tervetulleita muuttamaan Suomeen. Toisin sanoen kannatamme maahanmuuttobyrokratian purkamista ja maahanmuuton vapauttamista mutta vain sillä ehdolla, että kaikki tuet, kuten työttömyystuki ja toimeentulotuki, rajataan vain Suomen kansalaisille. Samalla tulee vapauttaa työmarkkinoita, jolloin työllistyminen helpottuu ja syrjäytyminen vähenee. Näin Suomi ei enää karkottaisi “isoäitejä” ja muita lainkuuliaisia asukkaita turhaan maasta ja perheet saisivat yhdistää itsensä haluamallaan tavalla omalla kustannuksellaan tai vapaaehtoisten ihmisten ja järjestöjen tuella. Työteliäiden ihmistenkin virta Suomeen helpottuisi – siltä osin kuin todella pystyvät elättämään itsensä ja maksamaan veronsa. Mielestämme tämä olisi paitsi toimivin myös oikeudenmukaisin järjestelmä maahanmuuttoon, sekä ratkaisisi käytännössä katsoen kaikki nykyisen maahanmuuton ongelmat.

Nämä eivät ole kannanottoja Suomessa käytävään maahanmuuttokeskusteluun, vaan koko kysymyksen totaalinen uudelleenasettelu. Tämä on sinänsä vilpitöntä, mutta ohittaa täysin sen mitä “maahanmuutto” -käsitteellä ymmärretään. Maahanmuuttokeskustelun ääripäiksi mielletään sosiaalidemokraattinen humanitaarisuus yhtäältä ja halla-aholainen kansallismielinen kieltäymys humanitaariseen maahanmuuttoon liittyvistä kollektiivisista velvoitteista toisaalta. Tässä Edistyspuolueen kanta maahanmuuton vapauteen on yksiselitteinen “kyllä”, mutta nykykeskustelun näkökulmasta se on lähinnä Halla-ahoa.

Halla-ahokin todennäköisesti pitkälti allekirjoittaisi Edistyspuolueen tarjoamat kannat täysin erilaisessa poliittisessa todellisuudessa. Nykyinen todellisuus on se, että suuri osa ihmisten elinympäristöstä on kollektiivisesti omistettua ja Suomen sosiaaliturvajärjestelmä perustuu maassa oleskeluun. Nälkään ja pakkaseen kuolemista ei Suomessa voida sietää, eikä lasten kouluttamatta jättämistä tai sairauksista kärsimistä. Edistyspuolue saattaa haluta muutosta näihin asioihin, mutta tämä tavoite on jossain erittäin kaukana. Kulttuurin muuttaminen on vaikeaa tai mahdotonta, ja poliittiseen kysymykseen vastaaminen sillä oletuksella että kulttuuri muutetaan ei kerro juuri mitään.

Edistyspuolueen on asetuttava jollain tavalla joko nykyisenkaltaisen humanitaarisen maahanmuuton puolelle tai sitä vastaan.

Ei pidä räjäyttää ihmisten tajuntaa

Liberaalit ajavat suomalaiseen yhteiskuntaan varsin suuria muutoksia. Moni asia halutaan lopettaa tai yksityistää mieluiten täysin – kulttuurin rahoitus, YLE, terveydenhoito, … Liberaalisuudella on paljon tarjottavaa näissä asioissa, ja vapaus todellakin ravitsisi näitä aloja ja koko yhteiskuntaa. Tällaisia muutoksia on kuitenkin vaikea edes kuvitella. En tarkoita että Edistyspuolueen kannattaisi olla muuta kuin vilpitön näissä tavoitteissa, mutta konkreettisina ehdotuksina olisi parempi tarjota osittaisia, kuviteltavissa olevia ratkaisuja. Sen sijaan että “Musiikkitaloa ei olisi pitänyt rakentaa” voi sanoa “Musiikkitaloa olisi voitu edellyttää rahoitettavan ainakin osittain kansalaiskeräyksellä”.

Siltojen rakentaminen

Liberaalius tarkoittaa nykytilanteessa paljolti vallitsevien rakenteiden maahan repimistä. Tämän rinnalla kannattaa advokoida muutoksia, jotka eivät heikennä kenenkään asemaa vaan näyttävät edullisilta kaikille – Pareto-parannuksia. Tässä kannattaa ryöstöviljellä erityisesti Osmo Soininvaaraa, joka puutteistaan riippumatta on ansioitunut näiden parannuksien tunnistamisessa. Esimerkkinä osittainen työkyvyttömyyseläke (sen sijaan että osittain työkykyiset ihmiset ajetaan joko liian raskaaseen työhön tai täyteen eläketoimettomuuteen, pitäisi mahdollisimman pitkälle sallia työ joka vähentää eläkeriippuvuutta). Tällaisen muutoksen Edistyspuolue tekisi ehkä mieluiten perustulolla, mutta on hyvä jos on tarjottavaa myös siinä tapauksessa että perustuloa ei ole.

Kansanvallan kultainen hetki on taas nähty. Suomessa ei ilmeisesti ole tänäkään vuonna ketään, jonka äänestyspäätös olisi vaikuttanut vaalien lopputulokseen (ellei tarkastuslaskenta Laura Räty – Lasse Männistö vielä muuta tilannetta). Onkohan muuten koskaan ollut? No, vallassa on kansa etkä “juuri sinä”. Toivottavasti olet hyvissä väleissä kansan kanssa.

SDP ja Vasemmistoliitto saivat matalimmat kannatusosuutensa koskaan. Keskusta on historiansa alkuhämärissä aloittanut pienemmistä luvuista, mutta niiden jälkeen sekään ei ole menestynyt näin huonosti. Ainoastaan Keskustaa pidetään kuitenkin häviäjänä. Itse asiassa jokainen puolue paitsi Perussuomalaiset sai vähemmän ääniä vuonna 2011 kuin vuonna 2007 – myös RKP – vaikka ääniä annettiin rutkasti enemmän kuin viimeksi, 165 850 kappaletta enemmän. Miksi näin? Yritän kanavoida sisäistä perussuomalaistani.

Ensin: en usko pätkääkään että vaalitulos olisi johtunut avoimuuden pelosta (mitä se sitten tarkoittaakaan), rasismista, herravihasta tai kateudesta. Anni Sinnemäki arvioi että vaaleissa voittivat Vihreiden ajamille arvoille kaikkein vastakkaisimmat arvot. Nämä arvot ovat vastuu tulevaisuudesta, kansainvälinen solidaarisuus ja rauha, luonto, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, feminismi, monikulttuurisuus, elämänlaatu, sivistys ja kansalaisvaikuttaminen. Sinnemäki on siinä oikeassa että Perussuomalaiset ovat ainakin joissain näistä ulottuvuuksista aika erilainen puolue.

Missä mielessä Perussuomalaiset edustavat näille vastakkaisia arvoja? Yhtenä esimerkkinä: he eivät ole kansainvälisesti solidaarisia siinä mielessä että haluaisivat valtiollisesti edistää muiden kuin suomalaisten hyvinvointia tai haluaisivat käyttää Suomen armeijaa rauhan edistämiseen muualla kuin Suomen lähistöllä. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole esittäneet juuri vihamielisiä kommentteja muista maista (mikä ei olisi Suomen politiikassa tavatonta) eivätkä esimerkiksi tavoittele merkittäviä laajennuksia asevoimiin. Entä muut puolueet? Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään muuta eduskuntapuoluetta joka ei “tietenkin” tunnustaisi kansainvälisen solidaarisuuden moninaisia velvoitteita.

Monissa muissakin asioissa Suomea väitetään koskevan yleiset velvoitteet – milloin EU:n tai EMU:n jäsenenä, milloin länsimaisena sivistysvaltiona, milloin rikkaana länsimaana – toimia jollain tietyllä tavalla. Tämä koskee myös sisäpoliittisia kysymyksiä. Kun ankaran poliittisen väännön jälkeen – jossa on usein mukana AY-järjestöjä, elinkeinoelämän edustajia ja jopa suuryrityksiä – saadaan aikaan ns. risupaketti, Lex Nokia tai jätevesilaki, se esitetään ainoana keinona saavuttaa ne välttämättömät reunaehdot joihin on tyydyttävä (jos emme säädä Lex Nokiaa, Suomi “menettää kilpailukykynsä” – ja lakia ei ole toistaiseksi edes käytetty). Pakkoruotsi ei ole ollut poliittinen kysymys, koska Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Vaikka puolueiden sisällä on aina ollut asiasta erimielisyyttä, ne ovat olleet tästä asiasta täydellisessä yhteisymmärryksessä. Tätä on toki ennenkin valiteltu – Jukka Relander on eräs Vihreä joka on pitänyt esillä vaihtoehdottomuuden ilmapiiriä – mutta puhe on jäänyt vaaleihin, kuten Relanderkin.

Sivumennen sanoen: paljolti kyse on kommunikaatio-ongelmasta, sekä demokratian inherenteistä ongelmista. Näistä asioista käydään ahkeraa vääntöä nimenomaan poliittisista lähtökohdista ja myös kansanedustajien toimesta – ihmiset eivät vaan pidä julkisuuskuvasta jossa kaikkitietävä hallitus löytää “vääjäämättömät” ratkaisut.

Mutta pidän tätä keskeisenä pointtina. Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole johtanut katastrofiin edes Jussi Halla-ahon mielestä, mutta se on katastrofaalista “vanhoille puolueille” että annetaan ymmärtää että humanitäärinen maahanmuutto ei ole poliittinen kysymys jota olisi sopivaa antaa rasistisen kansan käsiin. Matti Vanhasen sanoin: “Äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusioita, että he saavat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä” – kuulostaa yksinkertaisesti pahalta kun pääministeri ilmoittaa mitä kansa saa tehdä tai kuvitella. Keskusta ja Vihreät ovat maksaneet kalleimmin siitä vaikutelmasta, että heidän moraalinen (lähinnä Vihreät) ja asiantuntemuksellinen (lähinnä Keskusta) paremmuutensa olisivat niin ratkaisevia että päätöksillä ei ylipäätään ole vaihtoehtoja. En tiedä miksi Kokoomus on pystynyt välttämään tämän ansan edellisiä paremmin. Ehkä koska Kokoomuslaisia on koulutettu esiintymään empaattisesti ja positiivisesti.

Vaalien keskeinen tapahtuma on nähdäkseni se, että ihmiset – mielestäni ymmärrettävästi – kapinoivat sitä ajatusta vastaan että poliitikot johtavat heitä. Perussuomalaisten äänestäminen on yritys protestoida tätä vastaan, mutta siitä ei tule todennäköisesti olemaan tässä asiassa mitään hyötyä. Jos ei suurta haittaakaan; millaisen konservatismin aallon voi vakavasti odottaa pyyhkäisevän Suomen yli? Homoavioliittoa ja -adoptiota ei tule, mutta niitä ei ollut ennenkään. Perheenyhdistämismenettelyyn tulee ehkä sukulaisuustutkimus ja korkeammat toimeentulovaatimukset, mutta olisi voinut olla tulossa joidenkin Kokoomuslaisten puheista päätellen muutenkin, eikä ole mikään kovin kovan tason ihmisoikeusloukkaus. Monen mielestä Suomi “tuntuu” nyt ahdasmieliseltä, sietämättömältä ja häpeälliseltä, mutta se menee ohi. Asiat eivät tule paljoa muuttumaan.

Itse näen vaalituloksessa toivon siemenen: jos ihmiset kapinoivat poliitikkojohdon pelkojaan vastaan äänestämällä uusia poliitikkoja, ehkä he voivat jonain päivänä kapinoida sitä vastaan tavoittelemalla vapautta ja poliitikkojen vallankäyttöä vaativien kysymysten minimointia.

Europarlamenttivaaleisssa 2009 aatteet ottivat toisistaan mittaa seuraavasti:

Vasemmistolaisuus (SDP+VAS): 2 paikkaa
Ruotsinkielisyys (RKP): 1 paikka

Voidaan myös todeta että puolet vasemmiston paikoista meni ortodoksipapistolle.

Ennustan että seuraavissa geimeissä 2013 Vasemmistoliitto ei ole mukana omalla listallaan. Teknisessä vaaliliitossa yhteislista olisi saanut puolueista suurimman äänimäärän, 389948, minkä neljäsosalla 97487 (neljäs vertailuluku) lista olisi ollut lähimpänä neljättä paikkaa.

Suvi Lindénin, Kimmo Sasin ja muiden hallituspoliitikkojen interaktiossa EFFI-väen kanssa törmäävät kaksi hyvin erilaista kunnioituskäsitettä. Molemmat osapuolet kokevat ettei heitä kunnioiteta ja tämän seurauksena molemminpuolisen vittuilun määrä kasvaa Suomen politiikassa epätavallisiin mittoihin.

Hallituksen kunnioituskäsite on sama kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Ministerit ovat korkeassa asemassa, ja muiden tulee lähteä siitä että he tietävät asiansa ja toimivat järkevästi. Jos näin ei satu olemaan, kansalaisjärjestön ei tule sanoa tätä suoraan vaan viestittää asiansa kulissien takana esimerkiksi virkamiehille. Eri mieltä saa toki olla julkisesti, mutta kyseessä täytyy olla leimallisesti mielipide-ero, ei vihjaus tai suora väite siitä että ministeri on epäpätevä, tyhmä tai epärehellinen. Tällaiset vihjaukset voivat heikentää julkisen vallan imagoa ja tehdä julkisesta keskustelusta vihamielisempää.

Hakkerit elävät erilaisessa, ajattelu-meritokraattisessa maailmassa. Ministeriasema on työkalu, jonka avulla voi saada asioita aikaan, mutta tehokkaan työkalun huono käyttö saa osakseen vain halveksuntaa. On nolompaa olla ministeri ja väärässä kuin muuten vaan väärässä. Vääräksi arvioitujen argumenttien kumoamiseen käytetään tehokkaimpia mahdollisia vasta-argumentteja riippumatta siitä, miten tyhmältä se saa vastapuolen näyttämään, koska tarkoituksena on löytää mahdollisimman nopeasti oikeat argumentit. Kunnioitusta saa vain näytöillä ja oikeassa olemisella, ja sekään ei toimi oikeassaolemisluottokorttina. Väärässä olemisen ei hakkereiden mielestä pitäisi olla mikään big deal, koska kaikki ovat koko ajan väärässä. Kunhan pystyy hyväksymään tosiasiat ja ymmärtämään kuulemansa, päästään eteenpäin. Ministerille tämä olisi arvovaltatappio.

Nyt hakkereita ärsyttää se, että ministerit alentuvasti pahoittelevat etteivät ammattihakkerit ymmärrä lakiehdotuksia ja niiden seurauksia, vaikka hakkereiden näkökulmasta nimenomaan julkinen valta on sössinyt tietoverkkoihin liittyvät lakinsa yksi toisensa jälkeen. Hallitusta ei enää huvita edes kuunnella hakkereita, koska kritiikki on niin tyrmäävää joka asiassa. Poliitikot näkevät tällaisen epäkunnioittavana uhkailuna, joka on todennäköisesti ennemmin politikointia kuin asiasta puhumista. What you gonna do.

Olen monesti sanonut Vihreistä jotain sentapaista ettei se ole “oikea” puolue koska sen ideologia ohjaa sen kantoja vain pienessä osassa poliittisista kysymyksistä. Mutta tämä ei ihan pidä paikkaansa: luonto vihaa pölynimureita ja myös Vihreisiin on muodostunut – jos ei koherentti niin ainakin tunnistettava – poliittinen yleisidentiteetti.

Tässä yleisidentiteetissä on koko ajan ollut jotain pahanmakuista, mutten ole aiemmin osannut osoittaa tarkalleen mitä. Luulen että kysymys voi olla tästä: Vihreille tärkeimpiä ovat fiiliskysymykset joiden avulla voidaan osoittaa jäsenyys halutunlaisessa porukassa, vaikka sitten omien perusarvojen kustannuksella.

Sama ilmiö on turhauttanut Yhdysvaltalaisen politiikan seuraajia pitkään republikaanipuolueen kohdalla. Republikaanit ovat saaneet abortin, uskonnon, seksuaalisuuden, aseiden ja isänmaallisuuden avulla puolelleen valkoiset köyhät, joiden omaan elämään vaikuttavissa asioissa republikaanit eivät tarjoa edes lämmintä kättä. Tämä ilmiö on mullistanut republikaanipuoluetta itseään; sen ideologinen pohja (ent. states’ rights, liberty & small government) on rapautunut niin pahasti, että sen äskettäin päättynyt kahdeksanvuotinen presidenttiys oli kaikkien aikojen pahinta kyttäystä, sanelua, kauppavajetta, velanottoa ja rahanjakoa rikkaille.

Nämä “arvokysymykset” ovat juuri niitä, jotka asiassa kuin asiassa kiinnostavat Vihreitä eniten. Ne ovat kuitenkin usein yhteiskunnallisia sivuseikkoja, ja niihin hirttäytyminen jättää puolueen ulkopuolelle ehdottomasti 80% väestöstä. Mikä on Suomen feministisin puolue? Mikä on Suomen uskonnonvastaisin puolue? Mikä puolue sympatiseeraa vähiten aseenomistusta? Mikä eniten homoja, oikeutta aborttiin, yksinäisten naisten hedelmöityshoitoja? Nämä eivät ole mielestäni huonoja asioita, mutta ei ole hyvästä että ne hallitsevat kokonaista puoluetta. Vihreitä kiinnostaa toki myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus (etenkin esimerkiksi Gazan asukkaiden), mutta köyhät eivät Vihreitä äänestä.

Tällä taipumuksella on sekin ikävä ominaisuus, että kerran muodostuneista identiteettikysymyksistä on vaikea päästä irti (muilla puolueilla on toki myös omat identiteettiriippakivensä). Ydinvoimaa on pakko vastustaa vaikka se on parhaita keinoja saavuttaa omia luonnonsuojelutavoitteita. Samoin geenimuuntelua. Epämiellyttäviä tosiasioita ei saa myöntää, koska sekin on ideologista.

Näillä eväillä Vihreät saavat imettyä muista puolueista viimeisetkin “viherhenkiset” lähitulevaisuudessa, mutta siitä on enää vaikea edetä. Ja puolueen sisälle jää paljon tyhjää.

Oli tarkoitus jo aiemmin jatkaa Halla-Aho -lätinää, mutta motivaatiota laski toisaalta seuraavan päivän pettymys jo kirjoittamaani ja toisaalta havainto siitä että asiasta on kuin onkin kirjoitettu ihan järkevästi. Jos on näistä asioista kiinnostunut, kannattaa lukea esimerkiksi tämä Saija Jokelan kirjoitus. Minua huvittaisi kuitenkin jonkin verran tarkemmin käydä läpi Halla-Ahon argumentteja ja erityisesti rasismin käsitettä, joten palaan asiaan myöhemmin.

En lähtenyt eilisiltaiseen Vanhan valtaukseen. Siellä kuulemma keskusteltiin opiskelijatoiminnasta (siitä miten voidaan järjestää parempaa toimeentuloa opiskelijoille sekä tiloja asumiseen ja bilettämiseen) ja biletettiin. More…

Ennen kuin jatkan keskustelua keskustelusta, haluan hieman perustella ryhtymistäni siihen.
More…

Kunnallisvaalien jälkeen poliitikot ja toimittajat ovat kääntyneet sille kannalle että maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat “tärkeitä asioita” joista pitää “puhua avoimesti”. Tämä liittyy Perussuomalaisten menestykseen yhtä paljon kuin samojen poliitikkojen ja toimittajien ympäristökiinnostus liittyy Vihreiden menestykseen, eli täysin. Sekin on tullut selväksi että “ääripäiden ei pidä antaa kontrolloida keskustelua”. Tässä olisi sekin etu, että kun mukana on vain keskipää, koko keskustelu voidaan unohtaa tarpeettomana.
More…

Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan lauantaina että maahanmuuttajilta pitäisi ottaa geneettinen näyte jotta raiskauksiin syyllistyvä vähemmistö saataisiin kiinni ja syytöntä enemmistöä ei näin tarvitsisi enää epäillä raiskausalttiiksi. Olin tästä ajatuksesta aika hämmästynyt – tosin en yhtä hämmästynyt kuin siskoni joka arveli ettei Soininvaara ollut oikeasti tuota mieltä, mitä pidin puolusteluna.

Keskustelussa ko. postauksesta eilen eräs ihmetteli miksei tästä kirjoitettu nettihesarissa tai missään lehdessä sunnuntaina kun muutoin Soininvaaran merkittäviä kannanottoja uutisoidaan aika kärkkäästi. Totesin sen johtuvan siitä ettei Soininvaara ole Perussuomalainen. Identiteettipolitiikka takaa sen ettei Soininvaaran ulkomaalaisuuteen perustuvaa epäoikeudenmukaista vaatimusta uutisoida, koska Soininvaara kuuluu hyviksiin. Substanssiin ei saa julkisuudessa mennä; kansaa on suojeltava helposti tunnistettavilla naamaviesteillä.

Kun Soininvaara tänään ilmoitti bluffanneensa aiemmalla mielipiteellään paljastaakseen blogiaan kommentoivat rasistit, hs.fi uutisoi asiasta jo kello 12:57 eli käytännössä heti postauksen ilmestyttyä. Sekä Soininvaaran että Halla-Ahon julkiset mielipiteet päätetään heidän puolestaan. Journalismi toteutetaan Suomessa turhan usein propagandana.

Suomessa on monta tyhmää lakia. Niistä ainakin kahta voi julkisesti ja näyttävästi rikkoa: laki Suomen lipusta (8. pykälä: “Joka julkisesti turmelee Suomen lipun tai käyttää sitä epäkunnioittavasti taikka luvattomasti ottaa paikaltaan yleisesti nähtäville asetetun Suomen lipun, on tuomittava Suomen lipun häpäisemisestä sakkoon”) ja rikoslain 17. luvun 10. pykälä (“Joka julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi”). Minusta olisi hauskaa mennä rikkomaan näitä sananvapautta rajoittavia lakeja esimerkiksi Eduskuntatalon edustalle mahdollisimman isolla porukalla. Saisikohan tällaiseen toimintaan ketään mukaan?

Eräs suomenkielinen Internetin asukas on jo yritteliäästi pilkannut Jumalaa kotisivuillaan, mutta valitettavasti syyttäjä ei halunnut nostaa syytettä joten tästä ei ilmeisesti ole mitään iloa.

Olin kohtalaisen yllättynyt ettei Jehki Härkönen, vanha veikko, päässyt Helsingin kaupunginvaltuustoon – ei edes kovin lähelle vaikka kampanjoi tosissaan. Jehki on kuitenkin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden pääsihteeri, ja Vihreät tunnetusti pärjäävät nuorison keskuudessa hyvin.

Nimimerkki Tiedemies joka äänestää itse Vihreitä kirjoitti puolueesta yleensä:

Ilmeisesti myös mainstream-vihreissä on jo herätty siihen, mitä olen itse pitänyt vihreiden toiseksi pahimpana ongelmana, eli siihen, että vihreässä diskurssissa mieheys, valkoihoisuus ja heterous ovat vammoja, joiden vuoksi pitää hävetä ja joiden vuoksi joutuu väistämättä marginaaliin.

Ei ihan reilusti sanottu, mutta mielestäni tässä on ainakin osa totuudesta. Sanotaan näin: kun näitä piirteitä tuodaan eksplisiittisesti esille, niiden sisältö on lähes väistämättä negatiivinen tai anteeksipyytelevä.

Helsingistä valittujen Vihreiden miesten (5 kpl) keski-ikä on 43,6 vuotta, naisten (16 kpl) 35,1 vuotta. Vihreät miehet eivät yleensäkään menesty, mutta ne jotka menestyvät ovat rakentaneet poliittista uraansa ja argumentointiaan pitkään. Ääniharava Osmo Soininvaara kampanjoi pääasiassa sillä että hänet tiedetään älykkääksi ja yhteiskuntaa syvällisesti tuntevaksi henkilöksi sekä kirjoittamalla blogiinsa säännöllisesti ja tosissaan – toisin sanoen kampanjoi pelkällä asialla. Vihreillä on myös suuri joukko (ehkä enemmistö) identiteettiäänestäjiä jotka äänestävät Vihreitä koska samaistuvat heihin ja johonkin epämääräiseen arvokokoelmaan jonka heitä arvellaan edustavan. Kilpailun näistä äänistä voittaa se jolla on tähän tarkoitukseen sopivin imago.

(Sivumennen sanoen: toisessakin identiteettipuolueessa, Perussuomalaisissa, menestyi erityisen hyvin yksi “asiakampanjoija”: Jussi Halla-aho, jonka takana oli ainoastaan hänen blogikirjoittelunsa. Tästä ehkä lisää toiste.)

En tiedä miten paljon Jehki on kirjoittanut oman järjestönsä tiedotuskanavissa tai Vihreässä Langassa, mutta (kaikille äänestäjille suunnattu) blogaaminen, mielipidekirjoittelu ja muu julkinen kommentointi on ollut liian vähäistä pelkästään sillä menestymistä varten. Jos luovuttaa tässä, on pyrittävä pärjäämään imagolla. Sen osalta Jehki on profiloitunut anarkisti- ja talonvaltaushengellä, mutta näyttää siltä että tämän identiteetin jakaa Vihreiden äänestäjistä vain pieni osa. Myös isyyttä on tuotu esille, mutta luulen että tämä on heteromieheyden kautta vain haitaksi identiteettimarkkinoilla.

Kyvykkäänä tyyppinä Jehki saa puoluepiiristään töitä, mutta ääniä heikommin. En tiedä onko hänellä muuta tapaa edetä kuin ikääntyä ja nimeytyä kunnes kelpaa asiantuntija-vihermieheksi. Soininvaaraksi ei voi ryhtyä tuosta vain, koska tuosta vain ei saa sivun verran kirjoitustilaa Suomen Kuvalehdestä.