I see on Twitter that the long-underground journalist Steve Sailer, about whom I’ve written before, has suddenly come into prominence. It turns out a lot of mainstream journalists were reading him all along, just not talking about it publicly. The Sailer theory of US electoral politics is hot currency now. I’ll now write up my take on it.

For a long time, the multicultural and multiethnic United States held together not by some unreplicable magic they found, but because the hegemonic founding population was not really all that multiethnic, and has a lot of individualism and civic responsibility. Yes, the founding population of people from mostly the British isles and Germany were joined by lots of Scandinavians, French, Italians and Jews (from all over Europe), in the big picture those groups are not all that different. They’re all Europeans, or in America, “white”.

They were largely willing and able to deal together for the common good, and secure in their founding culture, able to welcome over time a large number of outsiders: East Asians, Latin Americans, and after a long civil rights struggle, Africans whose ancestors were taken to America as chattel slaves. In repentance for slavery and segregation, there was a widespread tolerance of compensation in the form of affirmative action, and opposition to many apparently unrelated issues (social welfare, voter ID laws, money for public schools) came to be seen as racist. The extreme dysfunction of African-American communities was seen as more of a white responsibility than a black responsibility.

Amnesty for illegal immigrants became a Latino issue and Israel a Jewish issue. I don’t think there’s a big Asian issue (and in fact affirmative action is even worse for Asians than it is for whites). The white majority was large, prospering and confident enough to afford these “ethnic spoils”. Whites, being “responsible for everything” also took the blame for everything. The reason gay marriage apparently took a long time (although it was in fact a very rapid process) to arrive was always “straight conservative white men”, although that group was far from being the most opposed.

Over time the white share of the population dwindled, and the old cultural hegemony eroded. I think two years ago whites stopped being the majority among newborns, and in the near future will stop being the majority among the entire population. With the election of Barack Obama, whose father was Kenyan, things came to a head at least in terms of public discourse: America wasn’t going to be the old America anymore, and whites weren’t going to call the shots anymore.

It has been said that especially older whites weren’t ready to accept that, but I think they really have accepted it. The US has been shifting to identity politics, and whites have started to shift to identity voting. It’s not hard to see the logic of it.

Steve Sailer has been saying for years that the Republicans should really plug into this, and try to grab as a big a share of the white vote as possible, and forget appealing to the other groups. Whites are still the biggest group, and looks like they were the key for Trump’s victory.

The lesson for Europe is that you really can’t push through to the native populations both messages, that “you’re history” and “you’re responsible”. In Sweden the idea is already quite strong that the old Sweden is gone and Swedes have to assimilate into the new Sweden (cf. this ad). If they run with this message, they have to be very careful about ethnic quotas, messages about global responsibility etc. The native population will simply reject those messages, accept that it’s one ethnic group among many and begin to support a “white party”, eg. Sverigedemokraterna which is already one of the major parties by popularity.

The other choice is for the mainstream social democratic parties to reaffirm ethnonationhood and the hegemony of the native population, and in exchange for that receive civic responsibility and tolerance. That way they could stop the nativists. But this sort of thinking is anathema to people who run political parties.

Incidentally, if US politics really realigns over racial lines, don’t expect it to stay whites vs. everyone else. If East Asians (who in America are called “Asians”, unlike in the UK where that word means South Asians) believe they have to choose between the “black party” and the “white party”, they will probably go with the white party. In Europe it really could end up being whites vs. others.

This is sort of the main reason I am wary about deeply multiethnic societies. Lee Kuan Yew, longtime almost dictatorial prime minister of Singapore, said when criticised over his suppression of democratic processes:

The British came here, never gave me democracy, except when they were about to leave. But I cannot run my system based on their rules. I have to amend it to fit my people’s position. In multiracial societies, you don’t vote in accordance with your economic interests and social interests, you vote in accordance with race and religion. Supposing I’d run their system here, Malays would vote for Muslims, Indians would vote for Indians, Chinese would vote for Chinese. I would have a constant clash in my Parliament which cannot be resolved because the Chinese majority would always overrule them. So I found a formula that changes that…

(This is a Facebook post from when the Brexit vote happened.)

Now that Britain has voted to leave the European Union, with England in particular being the decider, I am reconsidering yet again whether or not there is such a thing as Englishness that I have some claim to.

When I was younger, I had a somewhat idealistic view of England. I saw it as an ancient, civilized and prestigious land, and thought seriously that I might study or live there at some point. My father is English, raised me to speak English, and we spent substantial time there every year. I considered myself unambiguously half-English (as opposed to some lower fraction). I was happy to be so; it was an unusual and special thing.

With time and increased understanding, my high opinion of England diminished somewhat. I still thought of myself as half-English, but not in a prideful way. Which is, of course, a correct adjustment. I also became more aware that there are many other people without my background who have made England their home, and who have a far better understanding of contemporary English language, customs and attitudes. My Englishness was of a somewhat symbolic, nostalgic flavour. Was it more or less authentic than that of a “true outsider”? This question cast the whole thing in an ambivalent light. My enthusiasm dampened.

Later yet, I began to sense a new reality. At the time, questions about national identity were becoming prominent everywhere, but in the UK the dominant discourse was clear: Englishness (or Britishness) was, in principle, open to all. In particular, people were very protective about the Englishness of immigrants from the old colonies, eg. people of Indian, Pakistani and Afro-Caribbean descent (probably because there was still a significant racial animus against them). They were important, appreciated participants – they not only were English, but changed Englishness, in many people’s opinion for the better.

What, then, was I? India, Pakistan and Jamaica are, after all, culturally and genetically rather distant from England. In those terms I was nearer, but I didn’t live there – and that’s all that really mattered. I came an unpleasant conclusion: that my idea since childhood of having a special claim to Englishness due to my ancestry, English accent and cultural affinity was, in fact, racist.

This really bothered me. Let me just say that again: the idea that I was any more English than a recent immigrant to England was racist. Probably even the idea that I was equally English was racist. I don’t mean that in a hyperbolic sense, I’m being serious. It’s what I really believe. It’s the logical conclusion of how people talk about it, even if they would never say such a thing directly to me. And therefore it was time to give up the idea that I was more English than any other Finn who might contemplate moving to England and becoming English in the actual sense of living there.

This was, for a while, the end of my sentimental Englishness. There was no England for *me* to be a part of, it was there for everyone. How strange, since on the other hand Englishness is such an identifiable cultural concept! But I am allergic to fakery, and rather than pursue a fake Englishness I resolved to accept that I am simply a Finn. In that, after all, there can be no dispute. I do have a special claim to Finnishness, and would do even if I had lived in England all my life.

As I internalised this view, I began to talk about it to others, especially to new English people I met. I was fascinated by two things in their reactions: first, that they didn’t find my thinking completely outlandish. It often happens to me that when I try to think things through to their logical conclusion, my conclusion is “outlandish”. And second, that they said that I was right about some groups – Londoners, Guardian readers, politicians – but wrong about much of the rest of England. That I *did* have a special English status, at least among some English people.

Well, by now it is clear that we are living in a new moment in which identities are rising in importance. It is probably just those “ignorant” and “bigoted” “little Englanders” who voted for Brexit who would tend to accept my claim to Englishness. And as much as I know I’m not supposed to have affinity with such people, I must admit to a feeling of warmth at the idea that there is an England, and I am not necessarily a blank to it. Of course, whether or not there is an ethnocultural “England” doesn’t depend on the result of the EU referendum, but the result does suggest that people feel strongly about the concept – strongly enough to probably give themselves a lot of trouble.

When leaving secondary school I thought my ideologies least likely to change were socialism, pacifism and atheism. (Atheism really stood for materialism / physicalism, and by extension the rejection of things like postmodernism.)

Well, the first two have undergone thorough changes, and even the third point I have finally come to see in a different light. I think I have finally found a way to understand idealism / Hegelianism / religiousness / postmodernism on my own terms. That doesn’t mean that I have become identified with those things, but that I no longer believe there is such a great difference between my views and those views, at least not necessarily.

What difference there remains has mostly to do with habit and emphasis. I do not “believe in God”, but I recognize that it could be just a matter of changing a few names I give things and some habitual ways of thinking. But if I did that, the result might not be the same as with most believers. I honestly don’t know. Probably religious people are a rather philosophically diverse set themselves, and that is one of the important things I have understood about them lately.

In the following I have summed up my “physicalism-grounded private idealism” approach. Comments are welcome, especially regarding opportunities to expand where this is excessively terse.

Just like I haven’t become a “real believer”, I have not become a “real postmodernist”. My readers probably don’t include many religious people, but there are many who know about postmodernism and Hegelianism, and if someone wants to say “Sam, what you have written has absolutely nothing to do with postmodernism or Hegelianism”, that is completely ok. In fact I anticipate it. This is my path to these ideas, not an introduction to these ideas.

***

1. Our experience of the world is the experience of our senses. The world that we experience is our brain’s representation of the world.
1.1. “The physical world” is a theory our brain finds useful to manipulate our bodies in order to trigger rewarding sensations in our senses.
1.2. Subjective truth is different from belief. Subjective truth is the truth about our brain’s representations (“inner world”). Beliefs are brain-representations about physical reality.
1.3. Materialism is subjectively false, because we do not experience the material world but we do experience our brain-representation.
1.4. Beliefs do not necessarily have much to do with subjective truth.
1.4.1. We can believe that there is no free will, but we cannot discard the subjective truth of free will.

2. The domain of consciousness is concepts, moods and emotions and their interrelations; not physical reality.
2.1. Psychological experiments show that the brain assigns a rather low priority to accurately perceiving reality. When concentrating on something, we miss surprising visual cues (like the gorilla walking through the room). When socially pressured, we change our perception to conform with the group. When our ideas (this is an expensive wine) conflict with our senses (the wine in the glass is actually third-rate), the ideas win.
2.2. We can focus on our feelings and appetites almost indefinitely. The real world bores us unless it draws out something in our internal world.

3. The most salient concepts in our brain-representation have no straightforward physical interpretation.
3.1. The self is the central concept in the brain. The self comprises many organs and mechanisms that we don’t understand, and is itself represented in itself, in the brain. The boundaries and independence of many parts is unclear. (To what extent are cells independent? Or cancerous tumours? Or our microbiome? Are our mental illnesses a part of us? Are there mental illnesses? Is our social position a part of us?) The physical fact of the self is not straightforward.
3.2. Emotions are central, but as physical phenomena they are poorly understood.
3.3. Memories are central, even though they often deviate substantially from what actually happened.
3.4. The test of beliefs is not coherence with experiment, but convenience, social acceptability, coherence with other beliefs etc.

4. Physical reality is a poor guide to inner reality.
4.1. Materialism is the choice of physical reality as the fundamental plane of existence.
4.1.1. In physical reality, everything is a physical mechanism.
4.1.1.1. You are (“just”) a physical mechanism.
4.1.2. Physical mechanisms are constrained by physical law. There are possibly random or unknowable elements to the physical mechanisms, but no external source of choice (“free will”).
4.1.3. The subjective experience of self-directedness or free will is incompatible with physical reality.
4.2. Foregrounding the view of self as a physical mechanism undermines valuing the self and growing the inner world. The foregrounded view of others as physical mechanisms is ultimately equivalent to psychopathy.

5. In inner reality, God, souls and free will are natural concepts.
5.1. Good outcomes not due to any person evoke impersonal gratitude. Contemplating the natural world evokes impersonal admiration and awe. Etc.
5.2. We separate the “true self” from a person’s actual actions. This is our theory about the person.
5.2.1. We especially endow ourselves with a “true self”; others are judged more by their actions, but ourselves by our intentions. This is the so-called “fundamental attribution error” in social psychology. (Why is it an error?)
5.3. We must have theories about people, because their brains are beyond observation and comprehension.
5.3.1. “Soul” is a word for our theory (or “model”) about a person. The soul is immortal in the same way as a book is immortal.

6. “God exists”, “you have a soul” and “you have free will” are not necessarily claims about physical reality.
6.1. The central purpose of God for man is worship. Promoting God-worship is a way of promoting people’s connection to divine things: goodness, natural beauty and inner truths.
6.2. Talking to someone about God and their soul is a protection against apathy, depression and psychopathy.
6.2.1. From the outside view, this is a noble lie. From the inside view, this is truth.

7. For most people, the internal truths lead to religion, a belief in self / a soul and free will.
7.1. In the inner reality, the question “Is there a God?” can be interpreted as “Is it worthwhile giving a name to my feelings and thoughts concerning awe, transcendent experiences, being on the right path and oneness / organisation of everything?”
7.2. In the inner reality, the lack of a sense of “a soul” is an expression of disconnection.
7.3. In the inner reality, a lack of sense of free will is an expression of depression and apathy.

Yleensä kun tapaan jonkun pitkästä aikaa ja keskustelemme jostain, hän huomaa minun muuttuneen.
“Etkö sinä aiemmin ajatellut tästä ihan päinvastoin?”
“No joo, tai itse asiassa taustalla olevat periaatteethan ovat samat, mutta…”
Takinkääntämisen tunnustaminen on kiusallista. Kantani ovat muuttuneet, joissain asioissa totaalisesti, ja koen tarvetta selitellä tätä parhain päin. Haluan muodostaa ajattelustani loogisen jatkumon enkä näyttäytyä tunteiden ja elinolosuhteiden heittelemänä kevytajattelijana.

Tosiasiassa en ole aina itsekään enää varma mitä olen milloinkin ajatellut tai miksi olen muuttanut mieltäni. Ajattelussa on tiettyjä polkuriippuvuuksia. Mennyt minä vaikuttaa nykyiseen minääni, vaikka nykyisen minän on vaikea enää kunnolla ymmärtää entistä minääni.

Ulkopuolisen silmin ihminen on ennen kaikkea ympäristönsä ja elämänvaiheidensa tulosta. Muutokset johtuvat iän tuomasta kokemuksesta, vaurastumisesta tai köyhtymisestä, yksinäisyydestä tai sosiaalisuudesta, perheen perustamisesta tai sen tekemättä jättämisestä. Sisäisesti kukin muistaa ajatuskulkunsa, tärkeät keskustelut ja lukemansa kirjat jotka ovat muokanneet omaa ajattelua. Itselleni se “oikea tarina” on tietenkin sisäinen, älyllinen polkuni, mutta rehellisyyden nimissä yritän myös mainita relevantteja elämäntapahtumia. Totuus on varmaankin jotain siltä väliltä.

Hyödyllisenä harjoituksena ja tulevana viittauskohteena (“jos juttelimme viimeksi lukiossa, käy lukemassa täältä mitä sen jälkeen tapahtui”) koostan tähän jotain kehitysvaiheita. Saatan päivittää kirjoitusta kun uusia muistuu mieleen, tai aikaa kuluu tarpeeksi että olen taas muuttanut mieleni kaikesta.

Lapsuus

Lapsena on täysi työ omaksua yleistietoa ja elämänmenoa, ja vain hyvin harva on niin pikkuvanha, että asettuu ala-asteikäisenä jollekin omintakeiselle poliittiselle kannalle. Itse muistan oppineeni politiikasta lähinnä sen, että Keskusta on puolueista ketkuin ja Paavo Väyrynen ketkuista ketkuin. Tv-uutisista mieleen jäi poliittisia persoonallisuuksia, tyyliin Martti Ahtisaari ja Elisabeth Rehn. Kunnioitusta ei päättäjiä kohtaan tunnettu, ja minuunkin he tekivät huonomman vaikutelman kuin esimerkiksi omat vanhempani.

Päättäjien sijaan aloin pitää arvossa kirjailijoita ja toimittajia. Toimittajathan arvostelevat kaikkia muita, mukaanlukien poliitikkoja ja yritysjohtajia, ja nämä arvostelun kohteetkin lukevat, mitä toimittajat kirjoittavat. Toimittajat kirjoittavat myös kaikesta taivaan alla, mikä on omiaan antamaan sellaisen vaikutelman että he tietävät paljon ja ovat kaikkien kunnioittamia.

Ala-asteella oli tuolloin jo elämänkatsomustiedon opetusta vaihtoehtona uskonnon tunneille, mutta mitään varsinaista opetusta ei yleensä ollut, vaan lapsille näytettiin piirrettyjä tai puuhailimme mitä sattui. Pidin kuitenkin et-tunneilla olemista järkevyyden merkkinä, ja taisin olla myös hieman tuohtunut uskonnollisista aamunavauksista joita keskusradiossa joskus lähetettiin.

Mieleeni on kuitenkin jäänyt ala-asteelta filosofiapäivä (vai oliko se yleisemmin tiedepäivä?) jota varten tehtiin julisteita ja esityksiä. Tämä oli rehtori Ilkka Olkkosen (jonka huomaan olevan yhä edelleen Ahmatien ala-asteen rehtori) keksintö, ja hän pyysi ehdotuksia päivää varten. Olin saanut jostain erinomaisen “for Beginners” -kirjasarjan osan Philosophy for Beginners, ja esittelin ja lainasin tätä teosta. Sieltä löysi tiensä johonkin pieneen monivalintatehtävään kysymys Francis Baconin kokeesta, jossa hän pyrki osoittamaan yhteyden lihan pilaantumisen ja lämpötilan välillä (1600-luvun alussa). Tämä oli minusta ilahduttavaa, ja innostuin filosofiasta pitkäksi aikaa. Tuolloin filosofia merkitsi minulle ennen kaikkea empirismin ja luonnontieteiden perusteita (sen lisäksi että se on jotain jota arvostetut, tärkeänoloiset miehet tekivät). Philosophy for Beginners -kirjassa Descartesin dualismi ja “Ajattelen, siis olen” olivat merkittävässä osassa. Pidin niitä tuolloin melko typerinä pohdintoina.

Yläaste

Yläaste oli enimmäkseen masentavaa aikaa. Keskityin selviytymiseen, mutta kai siellä jotain tapahtuikin.

Ateismini tuli entistä julistavammaksi, ja muistelen nyttemmin häpeällä, miten yritin jatkuvasti vetää koulun (harvoja) uskovaisia mukaan väittelyihin joissa jankkasin uskontojen typeryydestä.

En ole varma tarkalleen mistä, mutta jostain olin tähän ikään mennessä omaksunut myös tyypillisiä kantoja liittyen mm. amerikkalaisiin (yksinkertaisia), aborttiin (hyvä asia jota uskovaiset vastustavat) ja aseisiin (huono asia jota amerikkalaiset kannattavat). En tarkoita kritisoida näitä kantoja – ne ovat kaltaisilleni ihmisille äidinmaitoa – haluan vain todeta että tässä vaiheessa tulin niistä tietoiseksi.

Aloin tutustua enemmän politiikkaan, ja päädyin ilman kummempia harhapolkuja vasemmistolaiseksi. Minuun teki aluksi vaikutuksen erityisesti työn ja pääoman ristiriita (miksi vain osa työn tuloksista päätyy työn tekijälle, joka on välttämätön, ja loput pääoman omistajalle joka voisi olla kuka tahansa?) ja köyhien puolustaminen. Pohdin pääoman kasautumisen ongelmia ja rajoja, ja erityisesti maanomistus huolestutti minua (jos pieni omistajajoukko omistaa kaiken maan, eikö heistä voi tulla de facto diktaattoreja?).

Toisin sanoen pelkäsin kontrolloimatonta epäoikeudenmukaisuutta ja dominanssia (tai: alistusta, riistoa), ja näin vasemmistolaisuuden puolustuskeinona näitä vastaan.

Aivan yläasteen loppupuolella ehdin perehtyä myös marxismin teoriaan. Tutustuin sellaisiin käsitteisiin kuin dialektinen materialismi, mitä en ymmärtänyt, mutta tajusin kuitenkin mitä filosofit tarkoittivat materialismilla. Historian “vääjäämätön kehityskulku” ei vakuuttanut minua, vaan olin pikemmin pessimistinen kommunismin saavuttamisen suhteen, vaikka se vaikuttikin mielestäni ihanteelliselta.

Tuolloin, vuoden 1998 tienoilla, sosialistiset ihanteet tuntuivat marginaalisilta mutta jalon oikeamielisiltä, ja tiesin että monet akateemiset henkilöt kannattivat niitä. Vuonna 1999 oli “Seattlen sota”, WTO:n vastainen suuri mielenosoitus, ja olinkin siitä jotenkin tietoinen, mutta jostain syystä en assosioinut sitä mielessäni omaan sosialistiseen ajatteluuni, vaan enemmän sellaisiin asioihin kuin Rage Against The Machinen kuuntelemiseen ja turkistarhaiskuihin. Itse olin enemmän nörtti, ja tuossa iässä tällaisilla ulkoisilla seikoilla oli paljon merkitystä.

Lukio

Lukiossa tutustuin ensimmäistä kertaa muihin ikäisiini joita kiinnosti politiikka. Siitä keskusteltiin paljon, tosin ei niinkään aiemmin mainituilla (vasemmisto)teoreettisilla linjoilla, vaan konkreettisemmin milloin mistäkin. Suuri enemmistö ystäväpiiristäni oli vasemmistolaista, joten suurilla linjoilla kipinät eivät lentäneet. Ei-vasemmistolaisiakin oli, mutta heitä ei yleensä kiinnostanut ruveta väittelemään asiasta.

Internet alkoi merkitä yhä enemmän, ja sain IRC:n välityksellä läheisemmän yhteyden erilaisiin poliittisiin näkökantoihin viettämällä aikaa #politiikka-kanavalla. Muistan erityisesti väsymättömät libertarismin kannattajat, joiden maailmankuvan eheää loogisuutta ei voinut olla ihailematta. Tunsin siihen jonkinlaista vetoa, mutta lopulta pysyin sosialistina. Muistan erityisesti, että monet keskustelut päätyivät libertaristin argumenttiin “Jos sosialistinen ratkaisu tähän poliittiseen kysymykseen on niin hyvä, mikset tyydy muiden vasemmistolaisten kanssa verottamaan toisianne ja ylläpitämään sitä ratkaisua, jolloin voisitte jättää rauhaan ne jotka eivät sitä halua?” En keksinyt tähän muuta vastausta, kuin että koordinaatio- ja julkishyödykeongelmat olisivat näissä olosuhteissa mahdottomia ratkaista. Ajattelin myös, että mahdollisesti velvollisuuteni on olla pakottamatta muita, ja kehittää vapaaehtoista sosialismia – tai vaihtoehtoisesti odottaa sitä päivää että kaikki muutkin haluavat sosialismia. Luovuin kuitenkin lopulta tästä ajatuksesta. Tutustuin myös IRC:n kautta vasemmistonuoriin ja nuoriin vasemmistoliittolaisiin, mistä lisää jäljempänä.

Se vaikutus tällä (tai jollain muulla, en ole varma millä) kuitenkin oli, että päädyin hyväksymään sen, ettei suunnitelmataloudesta voisi tulla mitään. Muutuin tässä vaiheessa marxisti-leninististä sosialistisen markkinatalouden kannattajaksi, vaikka olin tietoinen etten tiennyt miten sellaisen järjestelmän pitäisi toimia.

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Juha Savolainen teki lähtemättömän vaikutuksen minuun ja moniin muihin oppilaisiinsa. Hän onnistui hyvään sokraattiseen tyyliin salaamaan oman näkemyksensä niin filosofisista kuin aatteellisistakin kysymyksistä, ja vastasi kaikkeen antamalla toisaalta-toisaalta -yleiskatsauksen. Erään ET:n kurssin aiheena oli “kuinka puhua mistä tahansa tietämättä aiheesta mitään”. Vilkkaimmat keskustelut käytiin metafysiikasta (vakuutuin kausaalisten selitysten tärkeydestä) ja etiikan teorioista. Muistan olleeni taipuvainen utilitarismin suuntaan, vaikkakin siihen liitetyt kritiikit vaikuttivat minusta mahdottomilta ratkaista. (Nykyäänkin pidän oikeastaan kaikkia etiikan teorioita hyvin ongelmallisina.)

Kiinnostuin suuresti Wittgensteinista ja Tractatus Logico-Philosophicus -teoksesta. Olen edelleen sitä mieltä, että siinä esitelty tapa käsitellä filosofisia ongelmia on erittäin valaiseva, ja että maailmassa olisi paljon vähemmän turhaa lätinää jos se olisi kaikilla kirkkaana mielessä.

Lukiossa ilmestyi Agitaattori-niminen vasemmistohenkinen julkaisu, johon kirjoittelin pohdintoja mm. siitä, voiko markkinataloudessa elävä hyvätuloinen henkilö olla sosialisti (kyllä) ja roskalehtien moraalittomuudesta.

Aika muodostaa kanta asevelvollisuudesta lähestyi, ja päädyin olemaan aatteellinen pasifisti. Ajattelin, että koska sotien ehdoton edellytys on se, että on armeijoita, jokaisen ihmisen moraalinen velvollisuus on olla liittymättä mihinkään armeijaan. Menin siviilipalvelukseen sillä perusteella, että vankila olisi varmaa haaskausta, ja haaskaus on väärin.

Muistan ajatelleeni että kolme positiota joista en varmaankaan koskaan tulisi luopumaan olivat pasifismi, sosialismi ja ateismi.

18-20

Siviilipalvelusmies Helsingistä oli ilmeisesti sellainen ilmestys että minusta tehtiin juttu Joensuun paikallislehteen Karjalan Heiliin, minkä kirvoittaman lukijapalautteen panin talteen:

Liityin Vasemmistoliittoon ja Vasemmistonuoriin. Olin IRC:n kautta tutustunut tähän porukkaan jonkin verran, ja nyt myös oikeassa elämässä. En ollut Vasemmistoliitosta puolueena loputtoman innostunut. Se oli liian laimea ja ponneton – puheenjohtajana oli Suvi-Anne Siimes, joka myöhemmin osoittautui vähemmän kuin tulenpalavaksi sosialistiksi. Ajattelin kuitenkin, että kun poliittinen järjestelmä on olemassa, siihen on velvollisuus osallistua.

Vasemmistonuoret olivat sydämellistä väkeä, joskin ei-niin-vakavamielistä (minkä tässä asiassa luin haitaksi) ja impulsiivista. Minua myös häiritsi tietty “järjestelmänvastaisuus” (esim. tahallinen sosiaalituen väärinkäyttö, kaiken rahan pitäminen käteisenä jotta sossu ei päässyt siitä vihille, vaikka ylimääräinen olisi mennyt kaljaan ja pilveen), joka ei ollut niissä porukoissa mitenkään universaalia, mutta kuitenkin suvaittua.

Sydämellisyys toki koski vain “omia”, mutta en joutunut kohtaamaan tämän asian varjopuolia.

Sosialistinen aate pysyi vahvana ja jopa voimistui. Yritin sovittaa yhteen ajatusta sosialistisesta markkinataloudesta ja pääoman kuulumisesta valtiolle. En halunnut tinkiä siitä, että yksityisestä omaisuudesta pitäisi päästä eroon. Tutustuin anarkosyndikalismiin, ja pidin erityisen lupaavana sitä, kun luin että Noam Chomsky kannattaa anarkosyndikalismin sitä periaatetta, että kunkin tuotantolaitoksen työläiset omistaisivat tuotteet ja päättäisivät tuotantoon liittyvistä asioista. En kuitenkaan vakuuttunut tästä. Se vaikutti ratkaisulta, joka voisi toimia vain joissain tietyissä teollisissa konteksteissa.

Näihin aikoin puhuttiin julkisuudessa “pareconista” (participatory economics), jossa oli tätä samaa ajatusta, mutta en jostain syystä vakuuttunut siitäkään. En myöskään innostunut ATTACista joka tuli Suomeen joitain vuosia aiemmin. Kaiken kaikkiaan olin jokseenkin nurkkakuntainen ajattelussani, kansainvälistä ulottuvuutta ei juuri ollut. Tähän vaikutti introverttitaipumukseni. Olin aikanaan muuttanut viime hetkellä mieleni Prometheus-leirille menemisestä, ja siellä olisi tutustunut monenlaisiin ihmisiin. Samoin olin viime hetkellä jäänyt pois Euroopan Nuorten parlamentista johon lukiomme joukkue oli saanut osallistumisoikeuden.

Menetin kiinnostukseni puhtaaseen filosofiaan ainakin siinä muodossa, kuin se yliopistokontekstissa esiintyy. Lukemani filosofiset artikkelit olivat täynnä epämääräisen oloista kieltä ja sisäänpäinkääntynyttä viittailua muihin filosofeihin, ja itse asiaan ei tunnuttu pääsevän. Pahimmassa tapauksessa itse asia oli pelkkää metatasoa, tyyliin “Onko digitaalinen kuva notationaalinen representaatio vai ei?” (tämä esimerkki tuli ensimmäisenä vastaan kun kokeilin etsiä Googlella viimeaikaisia filosofisia artikkeleja). Myöhemmin olen jossain määrin muuttanut mieleni tästä uudelleen, ja tunnustan, että maailmassa on paljon mielenkiintoista ja palkitsevaa filosofista tekstiä, mutta en kuitenkaan ole ollenkaan pahoillani siitä, etten ole akateeminen filosofi.

20-22

Aloin menettää uskoani sosialismin toteutumisen lisäksi siihen, että jos se toteutuisi, tuloksena voisi olla mitään hyvää. Aloin hyväksyä, että sosialismi on niin herkkää epäharmonialle ja erimielisyydelle, että se voisi toteutua lähinnä samanmielisten perustamassa ideaaliyhteisössä, mutta tällaisten yhteisöjen historiaan tutustuminen oli lannistavaa. Tähän asti minua oli vaivannut enimmäkseen pettymys ihmisiin sellaisina kun he elävässä poliittisessa elämässä olivat, nyt aloin pelätä ettei heitä voisi olennaisesti paremmalla korvatakaan. Niin noloa kuin se nyt onkin myöntää, olin käytännössä uskonut, että jos minä ja ystäväni saisimme päättää kaikesta, asiat olisivat paljon paremmin.

Olin tässä vaiheessa vielä sosialisti, mutta hyvin abstraktissa mielessä, vähän samaan tapaan kuin uskonsa menettänyt kristitty saattaisi vielä haaveilla taivaasta.

Menin yhteen tulevan vaimoni kanssa. Hyvän aikaa yhteiseen kotiimme tuli sekä Vasemmistonuorten että Kokoomusnuorten jäsenpostia.

Olin tähän asti lukenut paljon kaunokirjallisuutta, mutta nyt se alkoi vähetä selvästi. Seurasin nyt yhä enemmän Internetissä aktivoitunutta blogimaailmaa. (Olen jatkanut samalla tiellä tähän päivään asti. Vuonna 2015 olen lukenut yli 5000 blogikirjoitusta ja aikamoisen määrän blogikommentteja.) Luin myös lahjatilauksina saamia lehtiä kuten Prospect ja The London Review of Books, ja koin näiden julkaisujen sivistyneen, humaanin, kosmopoliittisen ja vasemmistolaisen maailmankuvan omakseni.

22-24

Tänä aikana lakkasin pitämästä itseäni sosialistina ja erosin Vasemmistoliitosta ja Vasemmistonuorista. Tähän liittyi yleisempi uskonmenetys ihmisjärkeen ja sen kehittämien järjestelmien toimivuuteen. Siinä, missä olin aiemmin huolissani siitä mahdollisuudesta, että taloudellinen valta voi alistaa ihmisiä, aloin kiinnittää yhä enemmän huomiota poliittisen vallan potentiaaliin alistaa ihmisiä.

Katsoin edelleen hyvällä esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeiden saavutuksia ja vähempiosaisten auttamista, mutta näihin ilmiöihin alkoi nähdäkseni ajan kuluessa liittyä aina jotain ongelmia. Nykyään ehkä käyttäisin ilmausta diminishing returns – mitä enemmän jotain tehdään, sitä suurempi osa hyvistä vaikutuksista on saatu, ja niiden saavuttamiseksi luodut organisaatiot alkavat luutua ja ylläpitää itseään. Saavutettuaan valtaa ne alkavat potkia heikompia päähän siinä missä muutkin. Ay-liike Suomessa on tästä hyvä esimerkki. Minuun teki vaikutuksen esimerkiksi Matti Pulkkisen kirja Romaanihenkilön Kuolema, joka asetti kehitysavun erittäin arveluttavaan valoon. Olin aina ajatellut että kehitysapu nyt ainakin on hyvä asia, joten tämä oli kohtalaisen suuri pettymys.

En ollut tuolloin perehtynyt julkisen valinnan teoriaan, mutta mielessäni oli juurikin tuon taloustieteen alan tutkimia ongelmia. Siirryin monessa asiassa liberaaliin tai jopa libertaristiseen suuntaan.

Pitkäaikainen kehityskulku, joka tapahtui paljolti näinä vuosina, mutta oli saattanut alkaa jo hieman aiemmin, oli ihmiskuvani muuttuminen. Jälkeenpäin ajateltuna en tainnut edes ymmärtää, että minulla oli jokin ihmiskuva, enkä tiedä miten olisin sitä pyytäessä kuvaillut. Nykyään kutsuisin sitä sosiaalidemokraattiseksi tai yleishumanistiseksi ihmiskuvaksi, jonka keskiössä on universalismi – kaikkien ihmisten yhtäläinen ja jakamaton ihmisyys, ja (ehkä julkilausumaton) usko siihen, että jokainen ihminen on järjellinen ja hyvä, ja jos voisimme vain kaikki keskustella yhdessä ja ymmärtää toisiamme, maailma voisi olla harmoninen ja rauhallinen paikka. Tähän kuului myös sukupuolten ja etnisten ryhmien yhtäläisyys: sukupuolilla on vain pinnallisia eroja, ja miesten suurempi palkka kertoo historiallisesta alistuksesta ja sukupuolisyrjinnästä; rotuja ei ole olemassa; ihmiset ovat pohjimmiltaan samankaltaisia. Viime aikoina tästä ajattelutavasta on käytetty termiä blank slatism, ehkä Steven Pinkerin kirjan The Blank Slate mukaan. Luin tuon kirjan muistaakseni vähän aiemmin. Ehkä se jätti jonkin idun mieleeni.

Oli erittäin pitkällinen prosessi irtautua tästä, ja kapinoin sitä vastaan. Luin ahmien tämän ihmiskuvani vastaista kirjallisuutta, ensin halveksuen, mutta lopulta muutuin itse perinpohjin. Minulle oli suuri järkytys havaita, ettei tällä ihmiskuvalla ollut mitään tieteellistä pohjaa, ja että implisiittisesti lähes kaikkialta omaksumani ihmiskuva oli suurelta osin valheellinen. Aloin siirtyä tieteellisempään, objektiivisempaan ihmiskuvaan.

Koin hyvin erikoisena näitä asioita koskevan tietynlaisen valikoivan vaikenemisen. Esimerkiksi Richard Dawkinsin kirjassa The Selfish Gene luonnosteltiin sukupuolten eriytymisen evolutiivista taustaa ja peliteoriaa: on edullista tehdä sukusoluja joissa on vähemmän resursseja, mutta jos molemmat osapuolet tarjoavat huonoresurssisia sukusoluja, jälkikasvua ei tule. Tästä seuraa kaikenlaista mielenkiintoista liittyen urosten ja naaraiden erilaisiin strategioihin ja sukupuolten fyysiseen erilaisuuteen, ja joka perehtyy asiaan pidemmälle tulee väistämättä siihen lopputulokseen, että miehillä ja naisilla todella on monenlaisia merkityksellisiä eroja. Jostain syystä Dawkinsin kirja kuitenkaan ei ollut mitään paheksuttua pseudotiedettä, vaan paljon puhuttua pop-tiedettä. Miten Helsingin Sanomien tiedesivu saattoi mainostaa kirjaa, joka johtaa ymmärrykseen sukupuolten eroista, samalla kun pääkirjoitus ja kolumnit kertoivat että koodaajista ja insinööreistä 50%:n pitäisi olla naisia ja että tietokonepelit tekevät pojista väkivaltaisia?

Samoin oli outoa havaita toisaalta älykkyyden keskeinen merkitys ihmis- ja yhteiskuntatieteissä ja toisaalta sen täydellinen mitätöiminen julkisessa keskusteluissa (“jokainen on eri tavalla älykäs”, “älykkyystestit mittaavat vain sitä miten hyvin menestyy älykkyystesteissä”), ja sitten vielä toisaalta ilakointi siitä että Bushia äänestäneissä osavaltioissa oli matala keskimääräinen älykkyysosamäärä. Viimeistään tässä vaiheessa menetin luottamukseni ja kunnioitukseni toimittajia kohtaan ammattikuntana.

Tutustuin myös näiden asioiden tiimoilta käytyihin kulttuurisotiin. Ihmisen biologiaa tutkineiden tai kommentoineiden joukossa oli paljon virkansa ja maineensa menettäneitä, marginalisoituja hahmoja. Jopa Lawrence Summers oli menettänyt paikkansa Harvardin johtajana kommentoituaan sukupuolieroja konferenssissa jonka tarkoitus oli puhua yliopistomaailman sukupuolieroista. (Sittemmin hän nousi uudelleen huipulle, ehkä siksi että hän oli edelleen paitsi huipputaloustieteilijä, myös demokraatti, ja hänestä tuli Obaman taloudellinen neuvonantaja.) Koin tämän kaiken epäoikeudenmukaisena ja tieteenvastaisena, ja perehdyin yhä enemmän siihen, mitä tältä väärinajattelijoiden puolelta löytyi. Tämän kehityskulun lopputulokset vaatisivat oman blogikirjoituksensa, mutta ymmärrän tänä päivänä että sellaiset sanat kuin “rasisti” ja “seksisti” koskevat myös minua, vaikka en niitä itsestäni käytäkään.

24-26

Aloin perehtyä vakavammin taloustieteeseen, ja erityisesti mikrotaloustieteen ymmärtäminen muutti monia poliittisia näkemyksiäni, tai pikemmin siirsi ne pois politiikan viitekehyksestä. Ehkä valistavimpia teoksia tällä saralla olivat Steven Landsburgin Price Theory and Applications (mikä tahansa vastaava oppikirja ajaa saman asian) sekä Frédéric Bastiatin esseet, joita jostain syystä pidetään Euroopassa naiiveina ja ei-vakavastiotettavina. Amerikassa niillä on edelleen hyvä maine.

(Olin aiemminkin tutustunut talousteoriaan kohtalaisesti sikäli, että osasin piirtää kysyntä- ja tarjouskäyriä ja päätellä niistä jotain, sekä tiesin mitä suhteellisella edulla tarkoitettiin, mutta syystä tai toisesta nämä asiat eivät silloin kypsyneet sen kummemmiksi yhteiskunnallisiksi oivalluksiksi.)

Liberalismini saavutti sellaisen vaiheen, että osallistuin Edistyspuolue-nimisen yhdistyksen kampanjaan kerätä 5000 kannatuskorttia jotta se olisi päässyt puoluerekisteriin. En ollut kovin optimistinen, ja kortteja ei saatukaan kokoon. Tulin siihen tulokseen, että sekä sosialismilla että klassisella liberalismilla on heikot mahdollisuudet menestyä politiikassa. Jälkeenpäin ajateltuna sekä Vihreiden että Perussuomalaisten nousu menestykseen ovat huikeita saavutuksia.

Lähimpänä libertarismia kävin ehkä luettuani Ayn Randin jälkeen (joka on erinomaista propagandaa ja emotionaalista vastamyrkkyä yleisvasemmistolaisuudelle) David Friedmanin kirjan The Machinery of Freedom, joka luonnostelee erilaisten valtiollisten järjestelmien korvaamista vapaaehtoisilla versioilla. Tuo kirja kannattaa lukea, ja se on erittäin ajatuksiaherättävä, mutta sen kokonaisvisio on sittenkin epärealistinen nykymaailmassa.

Tavallaan olin kokenut reaktiivisen heilahduksen sosialismista sen vastakohtaan, mutta ei se siltä tuntunut. Keskiössä oli edelleen oikeudenmukaisuus ja ihmisen vapaus toteuttaa itseään. Positiivisten vasemmistolaisten ilmiöiden suhteen toivoin, että niitä voisi perustaa vapaaehtoisuuteen, joka voisi toteutua vapaammassa yhteiskunnassa. Korostan: vapaammassa, ei täysin vapaassa. En missään vaiheessa ollut todellinen libertaari siinä mielessä, että olisin halunnut kaiken julkisen vallan purkamista (toisin kuin olin kommunistina toivonut kaiken yksityisomaisuuden sosialisointia), mutta alalla kuin alalla minusta näytti siltä, että oikea suunta oli se vapaampi. Oikeaa loppupäämäärää en osannut sanoa.

26-28

Aiemmin mainittu ihmiskuvan muutos alkoi kiteytyä, ja se johti myös lukemistani uuteen suuntaan. Taloustieteen ymmärtäminen oli saanut minut kysymään yhä harvemmin “Onko se oikein?” ja yhä useammin “Toimiiko se?”, ja ihmiskuvan muuttumisella oli nyt sama vaikutus. Koin konservatiivisen herätyksen. Tulin siihen tulokseen, että ihmisluonto on keskeisellä sijalla yhteiskunnan toiminnassa, ja vaikka ihmisluonto vaihtelee sekä paikassa että ajassa, sitä ei voi muovata kuin vahaa ideaaliyhteiskunnan tarpeisiin. Ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan itsestään ja omasta järjenkäytöstään ja eettisyydestään liikoja. Rajoitusten ja kontrollin poistaminen johtaa yleensä huonoon käytökseen, niin eliitin kuin rahvaankin parissa. Ihmiset eivät yleensä pysty järjellään hallitsemaan harmonisesti edes omaa elämäänsä, ja yhteiskunnat ovat yhtä elämää vielä verrattomasti monimutkaisempia. Ajan kuluessa kuitenkin muodostuu jotain kestäviä rakenteita, ja näiden rakenteiden ylläpitäminen ja keinotekoinenkin ylistäminen ovat ainoita keinoja pitää pakka edes jotenkin koossa.

Yhteenveto suuresta aatteellisesta kaaresta voisi olla seuraava: nuorena katsoin ensin sisäänpäin, käytin introspektiota, pohdin oikeaa ja väärää, perehdyin teorioihin. Nyt katson sitä miten asiat ovat, yritän ymmärtää niitä menneisyytensä kautta, pohdin pieniä positiivisia muutoksia jotka eivät pilaa mitään, perehdyn historiaan.

Aloin sanoa itseäni konservatiiviksi, mutta ehkä minun ei pitäisi, sillä useimmissa poliittisissa kysymyksissä olen kuitenkin “liberaali”. Tämä on minulle hankala rako. Konservatismilla tarkoitetaan usein vanhojen rakenteiden ja erityisesti sovinnaisten tapojen ylläpitämistä keinolla millä hyvänsä – esimerkiksi kauppojen aukiolon rajoittaminen lain voimalla. Minulle pakkokeinot (= julkisen vallan käyttäminen) ovat vastenmielisiä ja niitä pitäisi lähtökohtaisesti välttää. Niihin liittyy merkittävä eettinen ja sosiaalinen kustannus, ja toisessa vaakakupissa täytyy olla merkittävä hyvä niitä perustelemassa.

Konservatismini on siis yksityistä, ja siinä on kyse siitä, millainen hyvä elämä tai hyvä yhteisö minun mielestäni on. Pakkokeinot ovat tarpeen, kun yhteiskunnan harmoninen ja rauhallinen elämä ja kehitys ovat uhattuina. Pakkokeinoja ovat minulle myös verojen kerääminen yhteisten menojen kattamiseen ja asevelvollisuus. Hyvinvointiyhteiskunta on stabiili, enkä halua pilata sitä, mutta suurempaa sosiaalivaltiota kuin tämän stabiiliuden luomiseen en kannata. Tässä mielessä olen oikeistokonservatiivi. Kannabiksen kriminalisaatiota ei mielestäni voi perustella oikein mitenkään – tässä mielessä olen liberaali. Suhtaudun huumeisiin varovaisesti henkilökohtaisella tasolla – tässä mielessä olen konservatiivinen.

Joskus näihin aikoihin lakkasin myös olemasta pasifisti.

Toinen tärkeä muutos, joka finalisoitui tänä aikana, oli suhteeni lasten tekemiseen. Olin aiemmin pitänyt lasten hankkimista suorastaan moraalisena vääryytenä liikakansoituksen takia. Kysyin mielessäni: miksi juuri minun pitäisi yrittää monistaa itseäni, mikä minussa on säilyttämisen arvoista, lapsiahan maailmassa riittää. Nyt tulin siihen tulokseen että jos en halua lapsia, se on kuin haluaisin maailman olevan tulevaisuudessa vähemmän sellainen kuin minä ja kaltaiseni. Kasvun rajat tulevat kyllä vastaan riippumatta siitä miten valitsen.

Ehkä itsetunnossanikin oli tapahtunut muutos, sillä nyt minusta oli selvää, että samoin kuin saatoin toivoa, että maailma olisi enemmän sellainen kuin ystäväni ovat (olinhan valinnut heidät ystävikseni), halusin itsekin jäädä geneettisesti ja memeettisesti maailmaan. En ole vain minä, vaan oma taustani, jonka hävittäminen maailmasta olisi tavallaan vastuutonta ja tappioksi. Päätin siis sittenkin haluavani lapsia ja aloin myös kannustaa ystäviäni perustamaan perheen. Tässä siis yhdistyi se, että näkemykseni ihmisistä oli tullut paljon biologisemmaksi (lapset muistuttavat yleensä vanhempiaan) ja se että näkemykseni itsestäni oli tullut myönteisemmäksi (halusin että tulevaisuuden ihmiskunnassa olisi mukana myös minun lapsiani).

Väläyksenä menneisyydestä mainittakoon keskustelu, jonka kävin ystäväni järjestämissä juhlissa tapaamani opiskelijan kanssa. Hän esitti, että länsimaiden hyvinvointi perustuu kehitysmaiden riistoon, ja minä olin eri mieltä. Todistelin, että kehitysmaiden resurssipohjaiset taloudet ovat kerta kaikkiaan arvoltaan niin pieniä, että kehittyneiden maiden valtavien talouksien pyörittämiseen ei niiden riistäminen voi mitenkään riittää, ja että jos kaikki taloudelliset suhteet näiden väliltä katkeaisivat, se olisi kriisi kehitysmaille vaan ei kehittyneille maille. Olin nyt sitä mieltä, että taloudessa on ennen kaikkea kyse korkeasta erikoistumisasteesta, tuottavuudesta ja kertyneestä ihmis- ja tuotantopääomasta, mutta vielä 5-6 vuotta sitten olisin voinut olla tuon opiskelijan asemassa.

Aloin viimein suhtautua kristinuskoonkin myönteisemmin, tosin todellinen usko on edelleen minulle vierasta. Usko näyttäisi olevan monille ihmisille luonnollinen, tärkeä ja hyödyllinen asia, ja kirkot ovat vastuussa paljosta hyvästä, eikä minulla ole näihin asioihin nokan koputtamista. Kun ennen seurasin uskon katoamista Euroopassa mielihyvällä, olen siitä nyt jopa hieman huolissani.

Nykysuunta

Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta jos muistutan ihmisten enemmistöä, nyt (30-vuotiaana) alan luutua ajattelussani näille sijoilleni. Liekin sammumista on havaittavissa. Olen alkanut suhtautua oikeastaan asiaan kuin asiaan myötätuntoisemmin ja ymmärtävämmin. Etenkin kahdenkeskisessä keskustelussa minun on vaikea tulistua kellekään nuoruuden tapaan. Näen poliitikkojen teot ja ihmisten mielipiteet heidän omien tilanteidensa valossa yleensä hyvin ymmärrettävinä, ja hyvyys ja pahuus ovat yhä enemmän asioita joiden kanssa jokainen kamppailee omassa elämässään kuin kokonaisten ihmisten attribuutteja. Tämä varmaankin johtuu osittain isäksi tulemisesta. Minulla on toki edelleen mielipide melkein kaikesta ja pidän ajattelemisesta.

Minua leimaa maalaisjärjen vähäisyys, vaikka aiemmin mainittu konservatiivinen herätys onkin sitä jonkin verran lisännyt. Olen aina ollut taipuvainen abstraktin ajattelun viemiseen pitkälle, ehkä liian pitkälle. On mahdollista, että liekin sammuminen ja ymmärtäväisyys tarkoittavat sitä, että ideologiset suojani ovat alhaalla, ja olenkin alttiina uudelle äkkivääryydelle. Minulla on joitain aavistuksia siitä, mitä tämä voisi tarkoittaa, mutta en halua avata sitä tässä sen tarkemmin. Itsensä tarkastelu “ulkopuolelta” on aavemaista; kun sitä tekee tarpeeksi pitkään, melkein mikä tahansa alkaa tuntua mahdolliselta.

Scott Alexander, tämän hetken kuuma nimi blogimaailmassa, kirjoitti äskettäin poliittisista erimielisyyksistä empatian näkökulmasta. Hän kertoi psykologista kehitysvaihetta mittaavasta kokeesta, jossa arvioidaan lapsen kykyä ymmärtää toisten maailmankuvaa. Kokeessa näytetään kahdelle lapselle laatikko, johon pannaan lelu. Tämän jälkeen toinen lapsista (A) viedään pois huoneesta, ja jäljelle jääneen lapsen (B) nähden vaihdetaan laatikossa ollut lelu toiseen. Toinen lapsi (A) tuodaan takaisin huoneeseen, ja huoneeseen jääneeltä lapselta (B) kysytään että mitä toinen lapsi (A) nyt luulee laatikossa olevan. Ennen tiettyä kehitysvaihetta lapset eivät ymmärrä että toisella on mielessä vain se, mitä hän itse näki, ja vastaavat että toinen lapsi (A) sanoisi laatikossa olevan se jälkimmäinen lelu.

Kaikki lapset oppivat tämän, mutta aikuisillekin on vaikea kunnolla sisäistää se, että toisilla on erilainen arvo- ja tunnemaailma. Facebook-keskusteluissa ihmisiä järkyttää toisten ilkeämielisyys ja alhaisuus, koska he sovittavat oman arvomaailmansa toisen ihmisen sanoihin ja tekoihin ja tuntevat että jos minä olisin tuollainen, tuntisin oloni iljettäväksi. Mutta toinen ihminen on toinen ihminen. Olen vasta aivan viime vuosina alkanut ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa.

Narratiivinen kaari, minä ja muut

Seuraava lausahdus kuuluu panna tähän (jos en sitä itse tee, joku sanoo sen kommenteissa):

If you’re not a liberal when you’re 25, you have no heart. If you’re not a conservative by the time you’re 35, you have no brain.

(Tätä ei muuten sanonut Winston Churchill, mutta moni muu on sanonut jotain vastaavaa.)

Tämä on se ulkoinen kuva, jonka muut näkevät, ja jonka piikkiin muutokset on helppoa panna: “vanheni ja viisastui”. En voi kiistää, etteikö tuo klisee sopisi melko hyvin itseeni. Tie on kulkenut nuoresta vasemmistokiihkoilijaksi varhaisvanhaksi luonnekonservatiiviksi. Voin kuitenkin lohduttautua sillä, että ajatteluni on (omasta mielestäni) edelleen omintakeista ja “elävää”, enkä koe että olin nuorena tyhmä ja olen nyt tullut järkiini, tai että olen nyttemmin kovettanut sydämeni. Toisaalta tältä tuntuu varmaan kaikista muistakin.

On myös todettava, että vaikka tällainen kehitys on suorastaan stereotyyppi, lähipiirini ei ole yleensä ottaen tehnyt vastaavaa retkeä. Vasemmistolaiset ovat enimmäkseen pysyneet vasemmistolaisina ja oikeistolaiset oikeistolaisina, konservatiiviksi ei monikaan halua tunnustautua. Ehkä olen muodin edellä. Viime vuosina osa epäpoliittisimmista tapauksista on innostunut seksuaalivähemmistöjen asioista, antirasismista, feminismistä jne. ja liittynyt niiden ympärille muodostuneeseen nykyvasemmistolaisuuden piiriin. Pienempi osa taas vakuuttunut esimerkiksi Jussi Halla-ahon ennustuksista ja varoituksista ja tätä myötä tulleet “kansallismielisiksi” tai eurooppalaisiksi nationalisteiksi (tälle asialle ei ole vakiintunutta termiä, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan).

Pidän enenevässä arvossa niitä, jotka edelleen ovat itsenäisiä vapaa-ajattelijoita – valitettavasti itsenäisyys tosin yleensä johtuu siitä, etteivät politiikka ja aatteet oikeasti kiinnosta, jolloin keskustelut jäävät pyörimään perustasolle.

Ehkä ideologisen kaaren kuuluukin olla nyt valmis, sillä olen nyt isä ja tiedostan miten vähän minulla itsenäisenä ihmisellä on merkitystä. Kun ajattelen poikaani, haluan korostaa hänen aatteellisessa kasvatuksessaan seuraavia asioita:

1. Totuus ja tosiasiat ensin. On paljon parempi opettaa ajattelemaan ja tietämään kuin yrittää siirtää omia aatteita eteenpäin. Kärjistäen: lehdissä on joka päivä uudet uutiset ja aatteet, mutta matematiikka on ikuista.
2. Sokraattinen metodi. Olen poikani ensimmäinen filosofian opettaja, ja siinä roolissa tehtäväni on kertoa ja kysyä, ei väittää.
3. Avoimuus ja ymmärrys. Haluan opettaa ymmärtämään asioita toisten ihmisten näkökulmasta. Toivon että pojallani on parempi theory of mind kuin itselläni oli.

Kiitos kommentteja antaneille esilukijoille TK ja IS.