Vihdoin traumaattinen homoliittokeskustelu on ohi, ja ihmiset pääsevät juhlimaan rakkauttaan haluamallaan tavalla. Koko juttu oli jälkijättöinen sosiaalisten mannerlaattojen liikahdus, joka olisi saanut tapahtua aiemmin ja vähemmällä porulla.
Jakaisin homoliittoja vastustaneet karkeasti kahteen kategoriaan: uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin konservatiiveihin. Uskonnolliset uskovat että ainoastaan miehen ja naisen välinen avioliitto on Jumalan tahto, ja homoliitot Jumalan tahdon vastaista. Tähän minulla ei ole mitään sanottavaa, sillä näen avioliiton ihmisten välisenä sosiaalisena konventiona, en korkeamman tason säätämänä uskonkappaleena.
Yhteiskunnalliset konservatiivit taas olivat auttamatta jälkijunassa. Heidän olisi pitänyt ymmärtää se ja jättää tämä taistelu käymättä. Heille avioliitto ei ole rakkausinstituutio, vaan perheinstituutio, jonka tarkoitus on toisaalta sitoa osapuolet toisiinsa (“käsiraudat”), toisaalta ylentää perheiden statusta (“palkintokoroke”). Palkintokorokevaikutuksen laimentamista pelätään ehkä siksi, että ajatellaan että miehiä on yleisesti vaikea sitouttaa ja vakiinnuttaa järjestäytyneen yhteiskunnan tukipylväksi ilman tällaisia kannustimia.
Homoliiton kannattajat käyttivät slogania “Rakkaus kuuluu kaikille”, minkä olisi pitänyt kertoa että avioliitosta on jo tullut rakkauden symboli ja julkinen tunnustus, ja että homoliittoja vastaan asettuminen tarkoittaa homojen rakkautta vastaan asettumista. Näin se todellakin on. Kun rakkaus loppuu, otetaan avioero ja hajotetaan perhe, jos sellaista sattuu olemaan. Rakkaus on etusijalla, ja avioliitto on sen vakiinnuttamisesta kertova mainos. Rakkauskonkurssin jälkeen olisi väärin jatkaa mainostamista. Konservatiivit ovat tämän tapahtuneen tosiasian edessä riippumatta siitä, kutsutaanko kahden miehen tai kahden naisen rakkausmainosta avioliitoksi vai ei.
Edistysmieliset samaistuvat uskovaisiin siinä, että he uskovat olevansa historian oikealla puolella, siis jonkinlaisen lähes persoonallisen tahdon johdattelemia. Heidän voittonsa oli lopulta niin vääjäämätön ja selvä, että he eivät joutuneet kohtaamaan tai ymmärtämään konservatiivien huolia. Ne tulkittiin (mielestäni väärin) homovastaisuuden viimeisiksi kuolonkorahduksiksi. Tämä antaa huonot lähtökohdat tulevaisuuden arvoristiriitoihin. Konservatismi näyttäisi tällä hetkellä olevan nousussa, ja edistysmielisten on pakko tulla jotenkin toimeen sen kanssa. Jos heidän mielikuvansa perustuvat siihen että vastapuoli on yksinkertaisesti irrationaalinen, täynnä “vihaa” ja tuomittu häviämään, ristiriidat kehittyvät avoimiksi konflikteiksi.
