Ylioppilaslehdessä oli mielenkiintoinen juttu jossa älyllisestä alemmuudentunnosta kärsivä toimittaja käy Jörn Donnerin ja Matti Apusen opissa selvittämässä sivistyksen todellista luonnetta. Hän haluaa tietää sen mitä sivistykseen kuuluu. Mutta ei fakkiintuneesti, konemaisesti, vaan löytää oikean tavan ajatella asioista. Ja välttää pintapuolisen sivistyksen houkutukset (“Suomessa älykön statuksen saa, jos kirjoittaa rap-lyriikkaan taiteilijoiden nimiä tai osaa naamioida rasistisen agendansa akateemiseen ilmaisuun. Suurimmat yleisöt saa puolelleen, kun ymmärtää asioita tahallaan väärin tai ei lainkaan ja kärjistää kaiken katosta läpi”).
Sympatiseeraan tätä ahdistusta, vaikken itse siitä kärsikään. Kirjoittaja vertaa omaa “tavallista” taustaansa tuntemiensa sivistyskotien vesojen lapsuuteen. Hän on pyrkinyt ottamaan kiinni takamatkaa perehtymällä kulttuuriin, mutta on epävarma siitä, ymmärtääkö sitä syvällisesti vai teeskenteleekö vain. Minullakin oli oma teennäisyyden vaiheeni jolloin tarrasin kiinni korkeaa sivistystä edustaviin asioihin riippumatta siitä sainko niistä oikeasti mitään irti.
Tosiasia on, että ihmiset vihaavat (TODELLA vihaavat!) ajattelemista, ja oikeastaan hyvästä syystä. Ajatteleminen on raskasta eikä yleensä johda haluttuun lopputulokseen (tähän viittaa osin Jörn Donner artikkelissa sanoessaan kirjoittamisesta “Taiteellisessa maailmassa on henkilöitä, jotka haluavat mystifioida taiteen tekemisen. Kun minulta kysytään kirjoittamisesta, vastaan hieman ivallisesti, että on kyse perslihaksista. Että on halua ja sisua istua kauniina kesäpäivänä sisällä pimeydessä kirjoittamassa”). Suurin osa ei jaksa edes kuunnella.
Jos haluaa olla keskimäärin lähellä totuutta, on parasta uskoa kaikessa arvovaltaisimpien instituutioiden valitsemia asiantuntijoita. Jos ajattelee itse, on paljon todennäköisempää harhautua kauemmaksi totuudesta kuin lähemmäksi sitä.
Jos taas haluaa näyttäytyä älykkäänä ja sivistyneenä, on tärkeämpää olla luova kuin ajatella. Tarkoitan luovuudella tässä lähinnä taitoa yhdistellä tietämiään ajatuksia uusilla tavoilla ja uusissa konteksteissa. Älyllisen luovuuden omin kenttä on keskustelu ja lyhyet kirjoitukset. Tässä on merkitystä toki lukeneisuudella ja sivistyksellä, mutta määrän ei tarvitse olla kovin suuri. Älyllisesti luova ihminen luo puoliväkisin yhteyksiä uudesta asiasta lähes kaikkeen mitä jo tietää, joko tietoisesti tai tiedostamattomasti. Jos jotain ei onnistu sovittamaan sivistyksensä muodostamaan maailmankuvaan, sen helposti unohtaa.
Älyllinen luovuus näyttää hyvältä, koska siinä yhdistyvät valmiit, arvostetut ajatukset ja uutuus. Tuttuus ja uutuus yhdessä. Asioiden ajatteleminen itse omista lähtökohdista näyttää yleensä kömpelöltä, koska vertailukohtana ovat luultavasti paremmat ja paremmin hiotut, tunnetut ajatukset. Alkuperäinen, omintakeinen ajattelu joka ei katoa ajattelijansa mukana vaan voittaa ihmisiä puolelleen on itse asiassa jo nerouden merkki.
Lisäksi hyväksyttyjen ajatusten ajatteleminen on eettisesti turvallisempaa. Sivistysmaailmassa henkilökohtainen etiikka, elämän teot, ovat täysin anteeksiannettavissa. Puheet ja niiden herättämät epäilykset ovat paljon armottomamman huomion kohteena. Omintakeiset puheet ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä. Jos ne olisivat oikein, eivätkö ne jo olisi tunnetun, hyväksytyn puheen kentässä?
Syystä tai toisesta moni ihminen kuitenkin haluaa yrittää ajatella itse. Lopulta ajatuksesta toiseen hyppelehtiminen, vaikka sen tekisi samalla taitavuudella kuin viidakossa köynnöksestä toiseen liitävä apina, on syvästi epätyydyttävää. Kirjoituksen loppu, joka on toteutettu tekstinkäsittelyohjelman kuvakaappauksella tekstin sijasta, menee vähän tähän suuntaan, mutta on lopulta latistava:
Sivistyseliitin avokätisesti tarjoama hyväksyntä on haihduttanut osan alemmuuskompleksistani. Tiedostan kuitenkin tunteen valheellisuuden. Ei älyllinen kelpaamisen kokemukseni voi olla kiinni siitä, taputtaako joku setä [setä! -SH] henkisesti päätäni. Se olisi suurin piirtein yhtä kestävä tapa toimia kuin postata joka päivä selfie nettiin ja kysyä tuntemattomilta ihmisiltä, kelpaako.
[…]
Mutta niin kauan kuin henkisiä ominaisuuksia ei voi haalia yhtä helposti kuin materiaalisia, on tyydyttävä tylsään, systemaattiseen ponnisteluun. Selailen divarista ostamaani pölyistä Pentti Saarikoskea. Pentti ryyppää ulkomailla ja haluaa panna jotain naista. Olen lukenut joitakin kymmeniä tällaisia kirjoja, ja tässä vaiheessa alkaa olla hieman vaikea sanoa, miten ne tai romaanit ylipäätään auttavat minua eteenpäin elämässä. Luen, mutta ymmärränkö lukemaani? En minä tiedä. Ymmärränkö ylipäätään mitään? Tuskin.
Tässä selvästi herää kritiikki ulkopuolelta annettuja ajatuksia kohtaan, mutta reaktiivisesti ja erittäin sovinnaisesti oman aikamme silmin: nuo sedät, ja Pentti Saarikoski joka haluaa panna jotain naista. Kaikki tämä on välttämätön osa ajattelevaksi aikuiseksi kasvamista, ja hienosti kuvattu.
