Leftism is the ideology of students, intellectuals, labourers, people who rely on the welfare state in some way, women, and artists. With that in mind, here’s a list of the most influential figures in Swedish cultural life, as compiled by Göteborgs-Posten:
- Lena Adelsohn Liljeroth, Minister for Culture
- Fredrik Reinfeldt, Prime Minister
- Anders Borg, Minister for Finance
- Marie-Louise Ekman *, Managing Director of the Royal Dramatic Theatre (“Dramaten”)
- Kennet Johansson, Director General of the Swedish Arts Council
- Eva Hamilton *, Managing Director of SVT, the national television channel
- Cissa Elwin Frenkel, Managing Director of the Swedish Film institute
- Björn Wiman *#, Head of the culture section of Dagens Nyheter, the largest Swedish newspaper
- Peter Englund *, Permanent Secretary of the Swedish Academy (which selects the repient of the Nobel prize for literature)
- (shared)
Daniel Birnbaum *, Director of the Museum of Modern Art in Stockholm (Moderna Museet),
Jonas Bonnier *#, CEO of the Bonnier group, a media conglomerate,
Kerstin Brunnberg, Chairman of the Swedish Arts Council
I’ve marked people with some kind of relevant experience or training with a * and people whose jobs aren’t under some kind of political control (publicly funded) with a #.
It’s somewhat natural that since leftism advocates the public funding of art, many artists are attracted by the belief that leftist politicians understand artists, and perhaps more mercenarily by the simple expansion of opportunities for them to do profitable work. But isn’t there a very serious downside to being an artist within a system ruled by politicians? According to the Swedish list, culture there is most influenced by career politicians who have no special interest or ability related to the arts. For them its encouragement and content are political questions, and I think it’s very difficult to avoid it showing. Not as party politics, of course, but as a deeper level of lackeyhood.
In Finland, some arts are completely dominated by public money – examples that come to mind are theatre, dance, classical music, television, video installations and performance art. Literature is mostly private, I think (or is it?). The remaining visual arts and movies are probably somewhere in between. Artists are probably one of the most politically uniform groups (at least in public) I’m familiar with.
Of course, the flipside is that without political power, it’s not idealistic, freethinking artists who are in charge but Oprah and Madonna.
Pahoittelut, että kirjoitan suomeksi.
Blogistasi välittyy sellainen kuva, että poliittinen kantasi olisi jotain liberaaliin vivahtavaa (ainakin arvoliberaaliin, talouskannastasi taas on vaikeampaa päästä jyvälle). Ainakin vaikuttaa siltä, että pohtiessasi yhteiskunnallisia kysymyksiä haluat käyttää omia aivojasi ja suhtaudut kriittisesti ideologioihin ja valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin.
Tätä taustaa vasten minun oli hieman vaikea uskoa erästä tuttavaani, joka kävi aikoinaan kanssasi samaa koulua. Hän näet kertoi, että ilmoitit usein julkisesti olevasi kommunisti.
Kysymykseni siis kuuluu: oletko kommunisti? En esitä kysymystä vittuillakseni vaan vilpittömän uteliaana. Käsitykseni kommunistista ei nimittäin vastaa sitä kuvaa, jonka annat itsestäsi tässä blogissa – tarkoitettiinpa kommunistilla melkein mitä tahansa.
Nyfiken i Nyland
Lyhyesti: en osaa sanoa. Minulla on juuri nyt vaikeuksia samaistua mihinkään koherenttiin poliittiseen suuntaukseen. Luulen että blogin antama kuva on melko vääristelemätön, joten en varmaan ole kommunisti siinä mielessä kuin ajattelet (enkä varmaan siinä mielessä kuin kukaan muukaan ajattelee).
Kaikkea tuleekin vastaan! Kuulostaa vähän epäreilulta sanoa että olisin “ilmoittanut usein julkisesti”, mutta olin todellakin sosialisti / kommunisti / kollektivisti ja kirjoittelin politiikasta Agitaattori-nimiseen lukiossamme ilmestyneeseen lehteen (erilaisia lehtiä oli parhaimmillaan neljä). Sanotaan siis etten salannut asiaa (enkä tiedä osaanko hävetä nytkään).
Ehkä olisi hyvä edes jotenkin avata henkilökohtaista aatemenneisyyttäni…
Sosialismiin päätymisessä minua motivoi lähinnä pyrkimys ihmisten vapauteen. Olin aina pitänyt moraalittomana pyrkimyksiä pakottaa, sortaa, alistaa tai syyllistää ihmisiä milloin mihinkin, ja ajattelin että hyvä yhteiskunta päästää jäsenensä eroon tällaisesta barbariasta. Ajattelin myös että vapaana ihmiskunta pääsee kukkimaan, ts. että elämällä ylipäätään on positiivista merkitystä vain sikäli kuin se on vapaata, ja että näin ollen vapauden kasvu maksimoi juuri ne asiat joita ihmiset haluavat.
Suhtauduin kuitenkin epäilevästi anarkismiin/libertarismiin lähinnä marxistisen kapitalismikritiikin perusteella. Pelkäsin että kapitalistinen kehitys johtaa tilanteeseen jossa osa ihmisistä syntyy mielivaltaisiksi perijä-hallitsijoiksi ja osa de facto orjiksi (ja katsoin että jo omana aikanani on tässä mielessä alistajia ja alistettuja). Ajattelin että jos kaikki pääoma – merkitykseltään jatkuvasti vähenevää työvoimaa lukuunottamatta – päätyy pienen luokan käsiin, tuo luokka pystyy sortamaan muita juuri sellaisella tavalla jota halusin välttää. Marxin teoria lisäarvosta oli myös huolestuttava: tuntui lähtökohtaisesti moraalittomalta että jonkun tuottavan työn voitto valuisi omistavalle luokalle puhtaasti omistusoikeuden nojalla.
Pidin näihin aikoihin myös taloutta tavallaan liian pienessä arvossa: taustalla oli ajatus siitä että olisi parasta jos sellaiset pitkästyttävät asiat kuin kilpailu kanssaihmisten kanssa voitaisiin unohtaa, jolloin voisi keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten tieteeseen, taiteeseen ja rakkauteen. Olin siis tietyissä asioissa yksinkertaisesti hyvin lapsellinen.
Hyväksyin toki pian että ihmiskunnan ylivoimainen enemmistö ei halua, ei pysty eikä tule koskaan haluamaan tai pystymään elämään tällä tavalla. Minä kuitenkin halusin (ja jossain mielessä haluaisin yhä – ehkä riittävän pienessä kontekstissa se onnistuukin), joten ajattelin että parasta signaloida sitä muille ja pyrkiä edistämään muissa kaikin keinoin suotuisia ajatuksia ja tunteita. Mitä käytännön yhteiskuntaratkaisuihin tulee: mitä lähempänä tuota ideaalia oltaisiin, sitä parempi.
Sittemmin olen oppinut näkemään vasemmistolaisuudessa ja vasemmistolaisissa yhä enemmän omanlaistaan sortoa, alistamista, pakottamista ja syyllistämistä. Olen myös perehtynyt yhä enemmän siihen, miten toivoton homma on minkäänlaisen suunnitelmatalouden tavoittelu ja minkälainen epäinhimillinen katastrofi taloudellinen tehottomuus voi olla.
Syvimmät emotionaaliset ja filosofiset motivaationi ovat aika lailla ennallaan, mutta en ole enää niin innokkaasti heittäytymässä muun ihmiskunnan kaulaan, koska ymmärrän että sille ei merkitse mitään väkivalloin alistaa minun ja kenen tahansa muun tahto omaan valtaansa. Pelkään sitä paljon enemmän kuin marxilaisen dystopiatulevaisuuden omistavaa luokkaa.
Sivumennen sanoen: minulla on ollut aika paljon kokemuksia keskusteluista tyyliin “…tuohan on X” (hiukan järkyttyneellä äänensävyllä), missä X on ollut vaihtelevasti kommunismia, isänmaanpetturuutta, konservatismia, markkinaliberaaliutta, rasismia, seksismiä tai muuta siinä kontekstissa odottamatonta. En syytä tästä kanssaihmisteni herkkyyttä vaan omaa taipumustani vilpittömään ja kirkasotsaiseen suoruuteen / ehdottomuuteen / fanatismiin – parasta olisi ehkä ottaa tavoitteeksi tulla tunnetuksi kohtuuden miehenä. Sikäli kuin itseäni tunnen, tämä ei ole kuitenkaan odotettavissa..
sam