The straight line

Länsimainen maailma on elänyt pitkän tovin identiteettien murtumisen aikaa. Identiteetti on tietysti aina murroksessa, mutta noin 60-luvulta lähtien muutos on ollut tavattoman nopeaa, eikä kadonneiden palasien tilalle ole tullut tarpeeksi uutta. Mies, nainen, suomalainen, eurooppalainen, länsimaalainen, sivistynyt, hyvä ihminen, uskollinen, isänmaallinen, hurskas – nämä keskeiset identiteettipalaset ovat nykyään hyvin problemaattisia ja täynnä kiistanalaisia merkityksiä. Uusiakin on: globaali, solidaarinen, moniarvoinen, suvaitseva, tasa-arvoinen. Niiden omaksuminen on käynnissä, mutta ei vielä lähellekään valmis. Toistaiseksi ne ennemmin jakavat kuin yhdistävät ihmisiä.

Olen omissa piireissäni outo lintu sikäli, että en koe näitä identiteettikysymyksiä niin ongelmallisina. Erityisesti kansallisuus saa nykyään ihmisten päät pyörälle: Gordon Brown tarjosi britti-identiteetin ytimeksi “liberty, tolerance and fair play”; suomalaisuudeksi tarjotaan tyypillisesti rehtiyttä, sisukkuutta ja jonkinlaista “hullua luovuutta”. Olen itse sekä britti että suomalainen, ja maailmaa jonkin verran nähneenä voin sanoa että on todellista kansalliskiihkoilua kuvitella tällaisten enemmän tai vähemmän universaalien asioiden olevan brittien tai suomalaisten omittavissa. Mahdollisesti rehtiyttä ilmenee Suomessa enemmän kuin koko maapallolla keskimäärin, mutta olemmeko todella valmiita sanomaan “Et ole rehti, et siis ole todellinen suomalainen”? Tai “Hei kuule, olet niin suvaitsevainen tyyppi että mitä jos rupeaisit britiksi”?

Ohjenuoranani on kaksi ideaa: sumeus ja todenmukaisuus. Sumeudella tarkoitan sitä, että nämä käsitteet eivät ole yleensä ole tarkkarajaisia vaan asteittaisia. Kansallisuuden määrittää valtio, mutta kansallisidentiteetti on sosiaalinen konstruktio – sen “päättävät” kollektiivisesti me kaikki, kukin omanlaisellaan painoarvolla. Siinä on merkitystä presidentillä ja Hesarin päätoimittajalla, mutta niin on myös laajemmilla kansanjoukoilla. Ei ole mitään yksiselitteistä tapaa mitata tämän konsensuksen nykytilaa, ja erityisesti ihminen kokee vain sen osan konsensuksesta jonka näkee.

Todenmukaisuudella tarkoitan sitä periaatetta, että käsitteistä täytyy muodostaa malli, joka on mahdollisimman hyvin sopusoinnussa sen kanssa mitä todellisuudesta on havaittavissa. Teen tällä eroa siihen periaatteeseen, että mallin täytyy olla mahdollisimman lähellä ideaalista tilannetta. Esimerkiksi se periaate, että suomalaisuuden täytyy olla käsite johon mahtuu kuka tahansa Suomessa oleileva, perustuu yleensä siihen että jos näin ei olisi, Suomi olisi sisäänpäinkääntynyt maa jossa luovuus näivettyy. Siinä siis päätellään se, mitä on, siitä mitä pitäisi olla. Tämä ei edusta pyrkimystä todenmukaisuuteen, ja olen kiinnostunut nimenomaan siitä miten asiat todella ovat.

Kysymys: No, millainen sinun kansallisidentiteettisi on?

Vastaus: Suomalainen ja englantilainen. Puhun suomea ja englantia äidinkielinäni; puolet esivanhemmistani lähimenneisyydessä ovat asuneet Englannissa, puolet Suomessa. Olen asunut koko elämäni Suomessa, mutta nimeni ei ole suomenkielinen vaan englanninkielinen (lausutaan “Säm”).

Kysymys: Tekeekö nimi sinusta vähemmän suomalaisen?

Vastaus: Tavallaan. Ainakin se herättää automaattisesti muiden suomalaisten mielessä kysymyksiä: mikä taustani oikein on, ja olenko mahdollisesti sukua Neil Hardwickille? Etunimeni on englantilaisuuden merkki, jonka paljastan aina kertoessani jollekin nimeni.

Nimimerkki Jaskan Pauhantaa kirjoitti neuvoja kotoutumista varten, ja näihin kuului nimen (myös sukunimen) muuttaminen kotoperäiseen muotoon avioliiton tai lasten tekemisen yhteydessä. Kyseenalaistin tätä neuvoa kommenteissa. Lopputulemana sanoisin, että nimiasia todella vaikuttaa identiteettiin, myös minun kohdallani. En ole siitä pahoillani.

Omien lasteni esivanhemmista 3/4 tulevat olemaan suomalaisia, ja heidän nimensä tulevat olemaan suomenkieliseen äänneasuun sopivia. Sukunimi tulee olemaan edelleen englanninkielinen, mutta niinpä lapsissakin on jotain englantilaista – osa sukutaustasta, ja englanninkielisyys (olen luvannut puhua kotona englantia).

Kysymys: Eikö sinua suututa se että suomalaisuuttasi kyseenalaistetaan nimen takia? Todella törkeää!

Vastaus: No ei, eikä sitä oikeastaan kyseenalaistetakaan. Siinä on tavallaan ylimääräinen elementti mukana, englantilaisuus. Jos minulle olisi tärkeää olla maksimaalisen suomalainen ja kuitenkin pitää tämä nimi, saattaisin olla vähän turhautunut, mutta suuttuminen olisi aika hölmöä. Tosiasiat ovat mitä ovat.

Olen ihan tyytyväinen siihen että olen puoliksi englantilainen. Ei minun tarvitse olla maksimaalisen suomalainen.

Kysymys: Kuka nyt sitten on maksimaalisen suomalainen? Eikö kaikilla ole juuria jostain muualtakin kun tarpeeksi kaukaa katsotaan? Entä suomenruotsalaiset?

Vastaus: Niinpä, eihän sellaista ole. Sanoisin kuitenkin että jos jonkun kaikki tunnetut esivanhemmat ovat suomalaisia ja nimi suomenkielinen (tai ruotsinkielinen), on ihan järkevää sanoa että hän on minua selkeämmin suomalainen. Suomenruotsalaisuus on jossain määrin oma kulttuuri-enklaavinsa Suomessa, mutta sen kansallisidentiteettinä ollaan yleensä pidetty suomalaisuutta. Ehkä suomenruotsalaisista suurempi osa on “maailmankansalaisia” jotka eivät anna suomalaisuudelleen suurta merkitystä, ja ahvenanmaalaiset ovat vielä oma lukunsa, mutta nämä ovat sivuseikkoja.

Kysymys: Tämä maailmankansalaisuus on mielenkiintoinen juttu. Tuleeko ihmisestä vähemmän suomalainen jos hän julistautuu eurooppalaiseksi tai maailmankansalaiseksi?

Vastaus: Tässä mennään juuri siihen sumeuteen. Itse sanoisin että kyllä, jos joku antaa ymmärtää että suomalaisuus ei merkitse hänelle mitään, kyllä sen seurauksena hän myös merkitsee vähemmän suomalaisuudelle.

Kysymys: Palataan vielä tuohon nimiasiaan. Sanoit että nimet vaikuttavat identiteettiin, ja niin tekee varmaankin myös äidinkieli. Oletko siis sitä mieltä, että lapsesi eivät tule olemaan täysin kotoutuneita Suomeen?

Vastaus: Ei nyt niinkään. Kyllä he ilman muuta tulevat olemaan suomalaisia. Sanotaan näin, että käsitykset riittävästä kotoutumisesta vaihtelevat. Oman näkemykseni mukaan Englanti ja Suomi eivät ole niin kovin erilaisia muutenkaan, ja että tämä suomalaisuusaste “riittää” aivan hyvin.

Millaisia nämä vaihtelevat käsitykset sitten ovat? Moni varmaan sanoisi, että jos ei suostu opettelemaan suomea tai ruotsia, ei voi olla suomalainen. Jaskan Pauhantaa haluaisi vielä tämän nimen suomalaistumisen, ja voin jossain määrin häntä ymmärtää, mutta omalla kohdallani katson tämän riittävän. Käytännössä lienee niin, että kaukaisemmista kulttuureista on pidempi matka kotoutua. Chike Ohanwella, joka on suomalais-nigerialainen, on todennäköisesti vaikeampaa kuin minulla.

Kysymys: Mitä tarkoitat kaukaisuudella? Maantieteellistä etäisyyttä? Sitä että Chike Ohanwe kuulostaa vieraammalta kuin Sam Hardwick? Vaikuttaako se, että Chike on musta?

Vastaus: Varmaankin näillä kaikilla on jotain merkitystä. Etäisyyden takia Suomella ei ole ollut kovin paljon kanssakäymistä Nigerian kanssa (verrattuna vaikkapa Englantiin), joten nigerialainen nimi voi kuulostaa vieraammalta. Etninen tausta vaikuttaa myös – suomalaiset ja englantilaiset ovat enemmän toistensa kaltaisia kuin kummatkaan nigerialaisten kaltaisia, ja tietysti ihonväri on silmiinpistävä tekijä. Mustaihoisuus Suomessa on samanlainen merkki siitä että joku osa esivanhemmista ei ole suomalaisia kuin esimerkiksi oma etunimeni. Yleensä tämän mukana on jotain kulttuurillista siirtoa.

Kysymys: Hetki pieni, siis ihonväri vaikuttaa suomalaisuuteen? Tuohan on rasismia!

Vastaus: En nyt yritä tässä ilmaista omia ideaalejani, vaan kertoa miten asiat käytännössä ovat. Sori. Tämä on se todenmukaisuuspuoli.

Sanotaan kuitenkin näin, että mielestäni nämä ulkoiset tekijät – nimi, sukutausta, etninen tausta – ovat melko vähäpätöisiä. Ihmisten omat valinnat ovat paljon tärkeämpiä. En usko että kenenkään suomalaisuutta voi estää pelkkä ihonväri, vaan että todennäköisesti ei-valkoisilla on korkeampi kynnys ylitettävänään. Eräs läheisimmistä ystävistäni on venäläistaustainen (mutta ainoastaan Suomen kansalainen), ja hän ei halunnut suorittaa asevelvollisuutta mm. siksi, että hänestä oli mahdoton ajatus joutua sotimaan Venäjää vastaan. Tällaiset tekijät ovat jo konkreettisesti merkittäviä.

Kysymys: Minusta taas Chike ei ole yhtään vähemmän suomalainen kuin kukaan muukaan.

Vastaus: Voi olla että jonain päivänä kokemuksesi on universaali, mutta näin ei ole vielä tapahtunut. Kansallisuudet muuttuvat jatkuvasti, ovat aina muuttuneet. Oletko muuten kysynyt Chikeltä, haluaako hän olla ainoastaan suomalainen vai kiinnostaako häntä myös nigerialaisuus? Ehkä hän ajattelee siitä kuten minä englantilaisuudesta, että se on osa minua eikä siinä ole mitään hävettävää.

Kysymys: Minua vaan häiritsee se, että ihmisillä on jokin tarve karsinoida muita tällaisten juttujen perusteella. Oikeastaan aika sairasta.

Vastaus: Näyttäisi siltä, että luokittelu ja sisä- ja ulkoryhmän käsitteet ovat ihmisille enemmän tai vähemmän luontaisia.

Kysymys: Pidätkö joitain ihmisiä toisia huonompina kun sanot että he ovat vähemmän suomalaisia?

Vastaus: Jaa, ovatko suomalaiset sitten sinun mielestäsi jokin herrakansa johon kaikki haluavat ilman muuta kuulua? Olen suomalainen, ja haluan ylläpitää suomalaisuutta, mutta minusta ei ole mikään loukkaus sanoa että joku ei ole suomalainen.

Kysymys: Nämä minun kysymykseni ovat muuten aika olkiukkomaisia. Etkö olisi voinut vaan kirjoittaa omat ajatuksesi auki käyttämättä tällaista varjovastustajaa?

Vastaus: Pahoittelut, kuvitteellinen ystäväni. Nämä asiat vain tuntuvat itsestäni niin yksinkertaisilta, että minun oli pakko asettaa vastattavaksi joitain sellaisia kysymyksiä joita olen kuullut esitettävän. Muuten olisi ollut vaikea keksiä mitä tällaisesta ylipäätään voi sanoa.