Muusikolta vaaditaan paljon. Jatkuva harjoittelu, säveltäminen ja keikkojen perässä matkustaminen eivät riitä, vaan pitää jaksaa myös myydä itseään yleisölle kaikin mahdollisin tavoin. Huomiosta kilpailijoitahan nimittäin riittää. Iiro Rantala handlaa tämänkin, mistä hyvänä esimerkkinä on Twitter-suoramarkkinointi jonka seurauksena kävin tapojeni vastaisesti hakemassa levykaupasta fyysisen cd-levyn, vieläpä julkaisupäivänä:
Levyä on kuvailtu melodiakeskeiseksi ja inhimillisiä tunteita kuvaavaksi. Ehkä näin, mutta se ei tarkoita sitä etteivätkö musiikillisen draaman taju ja tyylilajien käyttö olisi vahvasti mukana, kuten Iirolla oikeastaan aina. Minulle kuuntelijana on itse asiassa usein vaikea poimia itse melodiasta tunnekuvia. Melodian käsittely, harmonia, tempovaihtelut, soundi, soittotapa ja erilaiset pienet gimmickit ovat luotettavampi tapa sujauttaa ei-muusikoiden tietoisuuteen tunnevaikutelmia, ja niihin huomioni tälläkin levyillä monasti kiinnittyi.
(Sivumennen: itselleni ehkä läheisin Rantalan kappale on Unfinnish Tango (löytyy Trio Töykeiden levyltä Sisu, 1997), soolopianoesitys jonka tunteellinen intensiteetti on juuri soittamisen eri energiatasoissa, tempoissa ja rytmiikassa.)
Sellaisia ovat esimerkiksi kappaleessa freedom välillä esiintyvä viileä, syntetisaattorimainen pianokudelma sekä pianon ja Adam Bałdychin soittaman viulun tapa soida välillä kaukana (äänenkorkeuden, voimakkuuden tai tempon mielessä) toisistaan, välillä yhdessä tanssien tai toinen toista säestäen. Kyse on siis nimenomaan sävellyksestä eikä siitä että kukin soittaa vuorollaan soolon. Trio (jonka kolmas edustaja on sellisti Asja Valcic) soittaa yhtyeenä, mutta draamallisesti läsnä on kaksi persoonaa, piano ja jousisoittimet.
Levyn avausraita karma on tunnelmallinen ja petollisen yksinkertainen. Rantala soittaa jousisoitinten rytmikkään sointukierron ympärille meditatiivisen soolon, jota ei välttämättä tule kadulla hyräiltyä. Mukana on hiven studiotyöskentelyäkin; jostain kuuluu kaikuvia, perkussiivisia kolahduksia – sellon kannesta? Suosikkejani koko levyltä, ehkä koska olen helposti tunnelmoinnin vietävissä.
freedom on kiireisempi biisi. Jos äsken oltiin bambumajassa sateelta suojassa, nyt ollaan aasialaisen suurkaupungin vilskeessä. Piano soittaa välillä melodiaa korkealla jousien yläpuolella, ja palaa sitten tekemään säestyskudelmaa, jonka soundissa on jotain epätavallista. Keskivaiheen viuluosuus on draamaattinen, jostain syystä tulee mieleen tv-sarjan Deadwood musiikkimaailma.
gift vie kuulaan sivistyneisiin tunnelmiin, ja a little jazz tune on sille elegantti jatko. giftillä on pysähtelevä, epäröivä teema. a little jazz tune on pirteä ja kotoisa. Vähän kuin olisi lähtenyt illalla pitkälle lennolle kotiin, on tullut hämärä, toinen viinimukillinen saattelee mystisiin lentokoneajatuksiin ja alkaa vaipua uneen lentokoneen moottorin korkeateknisessä jylyssä (gift) ja herää vähän ennen laskeutumista Helsinki-Vantaalle yllättävän myönteisissä fiiliksissä (a little jazz tune).
Hieman samaa draamallisuutta kuin aiemmin mainitussa Unfinnish Tangossa on anyone with a heartin tummasävyisessä kappaleessa alone, mutta paljon hillitympänä ja tasapainoisempana.
Koko levy tuo silloin tällöin mieleen elokuvamusiikin (tai paremmin: jonkin kohtauksen elokuvasta jota ei ole). hard scoressa on selvää trillerin tuntua. Parempiakin esimerkkejä voisi varmaan löytää, mutta tässä pätkä Ennio Morriconen nimisävellyksestä elokuvaan Dimenticare Palermo (The Palermo Connection):
Nimikappale anyone with a heart alkaa suoralla lainalla Töykeiden levyn Kudos raidasta Met by Chance, mutta etenee hillitympänä, lyyrisempänä ja seesteisempänä. Näitä kappaleita on hauska vertailla. Met by Chancella Erik Siikasaari soittaa bassoa jousella, ja anyone with a heartilla on kaksi jousisoitinta. Poissa on Rami Eskelisen äänitehostemainen rumputyöskentely. Ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena taiteellisena “missä nyt mennään” -steitmenttinä.
somewhere over the rainbow saa hitaan, kehtolaulumaisen hennon käsittelyn. Short but sweet.
Olen joskus kuullut Iiroa moitittavan siitä että tunteellisen intensiteetin lopuksi tulee aina jokin “vitsi” tai kevennys, ja happy hippo on ainakin aika hilpeä. Mieleeni tulee – ja tämä pitää ymmärtää myönteisessä mielessä – legendaarisen Koji Kondon Nintendolle säveltämät pelimusiikit:
Jos tykkäät Iirosta, tykkäät tästä levystä. Kaksi ensimmäistä kappaletta ovat mielestäni ns. helvetin hyviä ja lupaavat paljon, ja niiden tunnelmamaailmaan olisi voinut rakentaa hyvin yhtenäisen eksperienssin. Mutta yhtenäisyys ja tyylipuhtaus eivät ole Iiron juttu, vaan pikemminkin vaihtelevuus ja tasapainoisuus. Jotkut kappaleet ovat puhuttelevampia kuin toiset (belle époquesta ja prayerista en näiltä ensikuuntelemisilta keksinyt sanottavaa), mutta kaikki ovat lyyrisen kauniita – paitsi ehkä se perhanan loppukevennys, happy hippo.
Levyn saatesanoissa luvataankin juuri kauneutta, ja puhutaan nuoren, rakastavaisen parin totaalisesta omistautumisesta toisilleen. Miksi minulle tulivat sitten mieleen sateensuoja, suurkaupunki, Deadwood, lentokoneet, dokailu, Ennio Morricone, kehtolaulu ja Super Mario 3? Sellaista on musiikki, sillä on lopulta aika vaikea kommunikoida.
(Oikeastaan en tiedä onko nuori rakkaus edes niin kaunis asia. Kun linnut laulavat, ne laulavat toisilleen – ja mitä niiden laulu tarkoittaa? Se tarkoittaa “olen kova jätkä” ja “haluan paritella”. Nämä ovat keskeisiä viestejä myös pop-musiikissa.)
Kauneutta on joka hetkessä, jos vain pysähtyy, vaikenee ja keskittyy löytämään sen. Sellaista kauneutta tällä levyllä mielestäni on – sisäisen maailman kauneutta.
