The straight line

Reetta Räty kirjoitti sunnuntain Hesarissa kokemuksistaan Suomeen palaamisesta asuttuaan vuoden Shanghaissa. Kirjoitus on monin tavoin ansiokas ja se kannattaa lukea, mutta koska se on niin hyvä esimerkki tietynlaisesta perspektiiviharhasta, haluan hieman kritisoida sitä.

Räty näkee Suomen maana, joka on liian turvallinen, tylsyyteen asti. Sääntöjä on ja niitä noudatetaan. Kaikki on kiellettyä paitsi viina, jonka kulutus onkin tiukasta kontrollista huolimatta silmiinpistävän suurta. Varsinaisesti haluan puuttua tuohon sääntöjen ja kieltojen tukaluuteen, mutta esitän ensin pari lainausta näistä tylsyyden mielikuvista.

On kiil­tä­viä au­to­ja, jot­ka aja­vat kol­mea­kymp­piä, nou­dat­ta­vat lii­ken­ne­va­lo­ja ja ryh­mit­ty­vät, vaik­ka mis­sään ei ole ke­tään. On is­tui­miin suo­jel­tu­ja lap­sia ja ko­rok­keil­le köy­tet­ty­jä kou­lu­lai­sia. On pyö­räi­li­jöi­tä ja sau­va­kä­ve­li­jöi­tä, pyö­rä­ky­pä­röi­tä ja tek­ni­siä asu­ja. On tur­val­lis­ta, käy­tän­nöl­lis­tä, mal­til­lis­ta, yh­den­mu­kais­ta, tul­li­mää­räyk­set lä­päi­se­vää, ja ihan var­mas­ti on hei­jas­tin­nau­ha kes­kel­lä ke­sää.

Hel­sin­ki on puh­das ja kau­nis luon­to­re­ser­vaat­ti. Shang­hain lä­pi vir­taa­vas­sa Huang­pu­joes­sa lil­luu kuol­lei­ta ka­lo­ja ja ros­kaa. Ke­säl­lä Shang­hai läm­pe­nee kos­teak­si sau­nak­si, ja ai­na hai­see: ruo­ka, jät­teet, au­tot, ka­tu­pö­ly. Hel­sin­gis­sä käyn baa­ris­ta tul­les­sa me­res­sä ui­mas­sa. Mis­sään ei hai­se mil­tään. Mis­sään ei ole ke­tään.

Lap­set ky­sy­vät, saa­ko Suo­mes­sa skei­ta­ta si­sä­pi­hal­la. Kes­ki­tym­me­kö me ol­len­kaan olen­nai­seen täs­sä maas­sa?

Kasvoin lapsuuteni ulkomailla ja opin kunnioittamaan konfliktia. Näin Neuvostoliiton romahtavan laskien tankkeja parvekkeelta ja Jerusalemissa arabipojat heittivät minua lumipalloilla, joissa oli kiviä sisällä. Konflikti kertoi aina muutoksesta.

Suomeen muutto varhaisteininä oli musertava kokemus. Kaikki oli yhtäkkiä byrokraattista ja väritöntä. Lapset eivät pelanneet pihalla jalkapalloa. Kadulla eivät tuoksuneet kojujen appelsiinit eivätkä leipomoiden tuoreet leivät. Mikään ei ollut yllätyksellistä. Bussit tulivat ajallaan ja lomakkeita opeteltiin täyttämään jo yläasteella.

Viimeinen lainaus ei ole Rädyn artikkelista, vaan Akuliina Saarikosken haastattelusta. Sanotaan että tärkeitä asioita ei osaa arvostaa ennen kuin niitä menettää, mutta tässä tapauksessa kirjoittajat kuitenkin romantisoivat maailmalla näkemiään vaihtoehtoja. Ehkä heillä ei ole ollut riittävää todellisuuskosketusta: Reetta Rädyllä ei varmastikaan ole rahasta tai kontakteista pulaa, ja Akuliina Saarikoski oli käsittääkseni matkoilla isänsä YLE-kirjeenvaihtajuuden takia, mikä varmaankin soi verraten turvatun ympäristön konfliktinkin keskelle.

Mutta todellako, vihreää Rätyä jää kiehtomaan haisevat jätejoet kun Helsingin puhtaus tylsistyttää? Pienet tilannenopeudet keskustan kaduilla eivät tunnu juuri miltään? Hyvä on, kyse on tunnelmoinnista ja tuntemukset tulevat sellaisina kuin ovat, mutta sittenkin – grow up! Turvallisuus ja kulttuuri jossa ihmiset välittävät toisistaan arjen teoilla ja huomaavaisuudella – noudattavat niitä yhteisiä sääntöjä – ovat korvaamattoman arvokkaita asioita, eivätkä kyllästytä minua ollenkaan.

Tällainen kirjoittaminen saa pohtimaan, miten suuri osa ihmisten näkymyksistä yleensä (Stop Talvivaara! Tuulivoimaa! Ei globaalille kapitalismille!) ovat puhdasta mielikuvatunnelmointia ja asioiden sijoittamista sympaattisuusjärjestykseen vailla yritystä arvioida kriittisesti asioiden hyviä ja huonoja puolia ja niiden välisiä yhteyksiä. Sopiva ulkomaanmatka saa Hesarin toimittajankin kaipaamaan saasteita, vähemmän sääntöjä ja pois hyvinvointiyhteiskunnasta.

Sitten varsinaiseen asiaan. Räty kirjoittaa säännöistä:

Ha­ka­nie­men hal­lin myy­jä pa­hoit­te­lee, et­tei voi lei­ka­ta loh­ta sii­vuik­si, kos­ka sii­tä tu­li­si ka­la­ja­los­te, ei­kä sel­lai­seen ole lu­pia.

Port­sa­ri se­lit­tää, et­tä tu­pak­kaa os­te­taan na­ri­kas­ta, kos­ka muu­ten oli­si pi­tä­nyt os­taa myyn­ti­lu­pa ra­vin­to­lan kaik­kiin ker­rok­siin.

Olen muuten aivan samaa mieltä! Nämä ovat tyhmiä sääntöjä. Mutta on sanottava että niistä paistaa tietty henkilökohtaisuus. Reetta Räty haluaisi että lohta voisi leikata siivuiksi, ja sen kieltäminen harmittaa häntä. Hänelle tai hänen kavereilleen olisi kätevämpää että tupakkaa saisi baarin tiskiltä. Voin myös arvata miten Räty suhtautuu ravintolapäivään. Mutta mieleeni tulee myös muita sääntöjä:

Norjassa ihmiset jotka perustavat pörssiyrityksen eivät voi vapaasti sopia hallituksen kokoonpanosta. Sitä koskee sääntö, jonka mukaan 40% jäsenistä tulee olla naisia. Kannattaakohan Räty vannoutuneena feministinä tällaista sääntöä Suomeen?

Suomessa asunnon vuokraaja ja vuokralainen eivät voi vapaasti sopia vuokrasopimuksen ehdoista. Sitä säätelee laki, jonka on tarkoitus suojella vuokralaisia – yhteiskunnan heikko-osaisia (?). Röyhkeästi väitän, että jos joku punakka asuntoja vuokraava kokoomuspoliitikko ehdottaisi että näistä suojelupykälistä pitäisi luopua, Rädyllä olisi tästä muutama halveksiva sanansa sanottavanaan. Puhumattakaan siitä, että työsopimuksia ei voi vapaasti tehdä siten kuin osapuolet haluavat. Mitä mieltä Räty on tästä? Entä Jussi Halla-ahon blogikirjoituksestaan saamasta tuomiosta? Hyvä vai huono sääntö?

Liberalismista keskustellessa tulee usein vastaan se, että ihmiset kyllä yleisesti kannattavat vapautta – itselleen ja asioille joista tietävät jotain. Heitä ärsyttävät omaa elämää rajoittavat asiat, ja he tietävät omalta ammattialaltaan turhia ja typeriä säädöksiä. Mutta sittenkin on heidän mielestään aivan sekopäiden touhua kannattaa vapautta yleisenä arvona. Ravintolapäivä purkaa sopivasti näitä paineita – jostain syystä se on niin sympaattinen asia, että kukaan ei muista huolestua veronkierrosta tai elintarvike- ja työturvallisuudesta. Minusta jokainen päivä saisi olla ravintolapäivä, mutta olen hieman katkera siitä että näitä sääntöjä saa rikkoa riittävän sympaattisuuden vuoksi eikä siksi, että pääsääntöisesti ihmiset saavat tehdä keskenään mitä haluavat.

Suo­mes­ta on ra­ken­net­tu so­tien jäl­keen hie­no maa. Syö­dään avo­ka­do­pas­taa, os­te­taan lap­sil­le ig­lu­asu­mi­seen so­pi­via vaat­tei­ta ja hoi­de­taan ta­sai­suu­des­sa il­me­ne­viä häi­riöi­tä pe­rus­ta­mal­la työ­ryh­miä.

Mut­ta mi­kä on Suo­men mis­sio? Mi­tä aiom­me seu­raa­vak­si?

En tiedä, enkä tiedä tarvitaanko mitään missiota. Eikö elämä todella ole tällaisenaan tarpeeksi ihmeellistä, täynnä haasteita ja valintoja? Miksi sen pitäisi olla tylsää että jotkut asiat on saatu menemään suurinpiirtein oikein?