Avioliitosta on tullut kansaa jakava kiistakapula. Tämä tilanne on pitkällä aikavälillä sietämätön, ja ainoa tie siitä ulos on säätää avioliitto sukupuolineutraaliksi.

Kiista on avioliittoinstituution perusluonnon vastainen. Syntymä on kaikille yhteinen tapahtuma, ja kaikilla on biologinen isä ja äiti. Jotkut kasvavat orpoina, vain yhden vanhemman kanssa tai muiden kuin biologisten vanhempiensa kanssa, mutta vanhempien ympärille muodostunut perhe on yhteiskunnallisesti vahvin ja tärkein sosiaalinen rakenne. Vaikka vanhemmat eroaisivat, lapset pitävät tärkeänä suhdetta molempiin vanhempiin ja kasvavat edelleen vanhempiensa lapsina. Vähän approksimoiden voidaan sanoa, että yhteiskunta ei koostu yksilöistä, vaan perheistä.

En kannata sukupuolineutraalia avioliittoa kovin intohimoisesti, tai en oikeastaan kannata sitä ollenkaan. Olen tietoinen, että on syntynyt asetelma jossa ollaan homojen puolesta tai homoja vastaan, ja minun on tässä vaikea olla muuta kuin homojen puolesta. Siksi hyväksyn sukupuolineutraalit avioliitot.

Jokaisella on lähipiirissään rakkaita ihmisiä joille asia on tärkeä. Homot itse yleisesti kokevat että avioliiton rajaaminen miesten ja naisten väliseksi on loukkaus heitä kohtaan ja heidän ihmisoikeuksiensa sortamista. En itse ajattele näin, mutta en tietenkään voi sanella toisille ihmisille, mitä heidän pitäisi ajatella omista ihmisoikeuksistaan. Homojen kokema loukkaus on yhdistynyt heteroiden moraalisen ylemmyydentunnon tarpeeseen, ja asian takana oleva uudistusmieli on jo pitelemätön (“haluan olla historian oikealla puolella”).

Haluan kuitenkin avata sitä, miksi hyväksyn tämän pitkin hampain enkä riemusta kiljuen.

En henkilökohtaisesti olisi tullut koskaan edes ajatelleeksi että sukupuolineutraali avioliitto voisi olla tarpeen. Rakkauteen avioliittoa ei tunnetusti tarvita, ei edes elämänmittaiseen rakkauteen. Avioliitto on kehittynyt vain ja ainoastaan siksi, että seuraavan sukupolven kehittyminen ja resurssien siirtäminen sille voitaisiin turvata. Avioliitto kahlitsee vanhemmat toisiinsa. Ennen se teki perheen hajoamisesta mahdottoman, nykyään vaikean ja kalliin tapahtuman. Avioliitossa suvut yhdistyvät ja saavat jonkin vakuuden sille, että jälkeläisten kasvuympäristöön sijoitettu sosiaalinen ja taloudellinen pääoma on säilyvää. Kyse ei ole romantiikasta.

Kärjistetysti: avioliitto on julkinen hyvä. Rakkaus on yksityinen hyvä. Sillä ei ole laajempaa merkitystä, kestääkö rakkaus, mutta sillä on laajempaa merkitystä, kestääkö perhe.

Mihin perustan tämän? Jos avioliitto onkin minulle yhteiskunnallinen tai sosiobiologinen rakenne, mitä jos se on muille rakkauden virallinen sinetti jota ilman oma rakkaus tuntuu tyhjältä? Voi olla että tällainen muutos on todellakin tapahtunut tai tapahtumassa, mutta tällöin asiat ovat todellakin menneet päälaelleen. On helppo nähdä, että avioliitto liittyy nimenomaan lapsiin eikä ihmissuhteisiin: uskooko joku, että avioliitto olisi keksitty jos ihminen lisääntyisi suvuttomasti tai pölyttämällä?

Mutta hyvä siis, kun sukupuolineutraalia avioliittoa vaaditaan, miten se voitaisiin evätä – right? Ei kai mikään varsinaisesti puhu sitä vastaan? Rehellisesti: en tiedä. Yleensä ottaen en kannata muutosta muutoksen vuoksi. Homoliittojen kannattajat naureskelevat mielellään sille, että sitä vastustavat heterot kokevat homoliitot uhkana omille liitoilleen. En varsinaisesti usko tähän, mutta sanotaan näin: ihmisen käyttäytyminen on erittäin monimutkaista. Ihmisyhteisöjen käyttäytyminen on uskomattoman monimutkaista. Näitä järjestelmiä ei voida kunnolla ymmärtää ja ennustaa. Konservatismin perusidea on se, että ihminen ei tunne edes itseään, saati sitten toisia ihmisiä tai koko yhteisöä niin hyvin, että voisi järjellään muokata niitä parempaan suuntaan. “Evolution, not revolution”: positiivinen kehitys tapahtuu niin, että kestävät ja vakaat rakenteet sietävät niihin kohdistuvat paineet ja muutosvoimat, heikot ja epävakaat murtuvat tai muuttuvat. Muutos on jatkuvaa, ja syntyy aina uudenlaisia tapoja olla ja tehdä asioita. Jää nähtäväksi, mihin kategoriaan tämänhetkinen muutosinnostus tulee kuulumaan.

Tästä aihepiiristä on kirjoitettu erittäin ansiokkaasti täällä englanniksi. Suosittelen kaikkia, etenkin ei-konservatiiveja, lukemaan ko. tekstin.

Riku Rantala kirjoittaa Helsingin Sanomissa nälänhädän aiheuttamisesta hyödykefutuurien avulla:

Sri Lankassa – kuten koko maailmassa – ruoka on nyt historiallisen kallista. Syyllisiä eivät ole ilmastonmuutoksen aiheuttamat kadot, väestönkasvu tai biopolttoaineet, vaan ennen kaikkea pörssikeinottelu.

[…]

Esimerkiksi ennennäkemätön vehnän hinnan nousu vuonna 2008 oli pelkästään vehnäfutuureilla spekuloinnin syytä. Kasinopelin tuloksena maailman nälkäänäkevien määrä lisääntyi jopa sadoilla miljoonilla.

Ensin yleisellä, teoreettisella tasolla – miksi raaka-aineiden hinnoille on markkinat? Niiden hintoihin liittyy epävarmuutta, ja tällä epävarmuudella on merkittäviä vaikutuksia. Sadot ja tuotantokustannukset vaihtelevat vuodesta toiseen, kulutustottumukset muuttuvat hiljalleen. Jos vehnäfutuureita ei olisi, viljelijät eivät voisi etukäteen tehdä sopimuksia seuraavan vuoden hintatasosta. Jos sopimuksia ei ole, odottomattomat vaihtelut hinnassa voivat romuttaa viljelijän talouden. Viljelijä joutuisi elämään jatkuvasti kuilun reunalla, tai ylläpitämään mittavaa rahavarantoa jolla ongelmallisistakin vuosista yli. Toisaalta futuurit antavat signaalin lähestyvästä ruokapulasta, ja mahdollisuuden suunnitella taloutta valmiiksi tunnetun lähitulevaisuuden hintatason nojalla.

Miten raaka-ainefutuureilla sitten tehdään rahaa? Rantala antaa ymmärtää että hyväksikäyttämällä maailman köyhiä:

Kun matkailija pitää silmänsä auki vaikkapa toriostoksilla, maailma talousuutisten takana hahmottuu aivan toisella tavalla. Ahneet pankkiirit imevät köyhien verta. Kuulostaa sosialistiselta propagandalta, mutta srilankalaisella torilla se on fakta.

Raaka-ainekaupasta suurin osa on luonnollista tarvetta ostaa (kuluttajat) ja myydä (tuottajat). Mukana ovat myös spekuloijat, jotka pyrkivät löytämään markkinoilta hinnoitteluvirheitä. Jos vuoden 2014 syysvehnä vaikuttaa heistä liian halvasti hinnoitellulta, he voivat ostaa tuota 2014-syysvehnää, odottaa että hinnat nousevat, ja myydä ostoksensa voitolla. Jaetaan tämä diili kahteen osaan:

1. Ostaminen. Kun spekuloija ostaa futuuria, mielestään hintakuopassa, se nostaa odotettua viljan hintaa. Tämä on signaali tuottajille pyrkiä tuottamaan lisää viljaa vaikka panostamalla lisää tuotantoon, sekä signaali kuluttajille että hinnannousua on odotettavissa.
2. Myyminen. Kun spekuloija myy futuurit hintahuipulla ja käärii voitot, se laskee viljan hintaa. Tämä tasaa viljan hintahuippua pienemmäksi.

Jos spekuloija haluaa tehdä voittoa, hänen täytyy pyrkiä tasaamaan hintahuippuja ja tekemään ruokamarkkinoista ennustettavammat. Mitään markkinoiden nurkkaamista ei ruoan kohdalla voi kukaan treidaaja tehdä, eikä ole koskaan tehnyt.

Entä sitten se vuosi 2008? Rantala ei esitä perusteluita väitteelleen, että spekulointi aiheutti nälänhädän. Ilmeisesti näin on yksinkertaisesti oletettu. Wikipedia-artikkelin johdanto aiheesta listaa ruokakriisin syitä:

Initial causes of the late-2006 price spikes included droughts in grain-producing nations and rising oil prices. Oil price increases also caused general escalations in the costs of fertilizers, food transportation, and industrial agriculture. Root causes may be the increasing use of biofuels in developed countries (see also food vs fuel), and an increasing demand for a more varied diet across the expanding middle-class populations of Asia.

These factors, coupled with falling world-food stockpiles all contributed to the worldwide rise in food prices.

Spekulointia ei johdannossa mainita. Pitkässä artikkelissa sitä käsitellään vain seuraavasti:

Destabilizing influences, including indiscriminate lending and real estate speculation, led to a crisis in January 2008, and eroded investment in food commodities.

Financial speculation in commodity futures following the collapse of the financial derivatives markets has contributed to the crisis due to a “commodities super-cycle.” Financial speculators seeking quick returns have removed trillions of dollars from equities and mortgage bonds, some of which has been invested into food and raw materials. That American commodities speculation could have a worldwide effect on food prices is reflected in the globalization of food production. Foreign investment drives productivity improvements, and other gains for farmers.

Siis: arvioidaan että myös maailmanlaajuisella luottokriisillä oli vaikutuksensa raaka-ainemarkkinoiden epävakauteen. Ei ole mitään demonista voitonkäärijää, vaan panikoitunut maailmantalous.

Lopuksi: toimittajilla on tapana väittää taloudesta aivan mitä sattuu. Voin tavallaan ymmärtää sitä, sillä toimittajan tehtävä on kertoa maailmasta, ja talous on maailmalle tärkeä asia. Toimittajilla ei yleensä ole omaa perehtyneisyyttä talouteen tai välttämättä mihinkään muuhunkaan aiheeseensa, ja virheitä tulee tehtyä. Tällöin toimittajan tulisi muistaa roolinsa nimenomaan tiedonvälittäjänä eikä kaikkitietävänä kolumnistina. Kertoa havainnoistaan ja siitä mitä muut sanovat. Omien harhaluulojen ja aavistusten jakaminen haaskaa lukijan aikaa ja levittää virheellisiä käsityksiä.

PS: Kirjoituksen loppu henkilöityi ehkä hieman liikaa Riku Rantalaan, joka on ihailtava henkilö ja ilman muuta hyvin aikomuksin liikkeellä. Jatkoin Twitterissä käytyä keskustelua seuraavasti:

@RikuRantala Hm, flametin ehkä vähän liikaa… pahoittelut, olisi pitänyt olla sovittelevampi sävy. Teet hyviä juttuja, kunhan kilahdin!

Länsimainen maailma on elänyt pitkän tovin identiteettien murtumisen aikaa. Identiteetti on tietysti aina murroksessa, mutta noin 60-luvulta lähtien muutos on ollut tavattoman nopeaa, eikä kadonneiden palasien tilalle ole tullut tarpeeksi uutta. Mies, nainen, suomalainen, eurooppalainen, länsimaalainen, sivistynyt, hyvä ihminen, uskollinen, isänmaallinen, hurskas – nämä keskeiset identiteettipalaset ovat nykyään hyvin problemaattisia ja täynnä kiistanalaisia merkityksiä. Uusiakin on: globaali, solidaarinen, moniarvoinen, suvaitseva, tasa-arvoinen. Niiden omaksuminen on käynnissä, mutta ei vielä lähellekään valmis. Toistaiseksi ne ennemmin jakavat kuin yhdistävät ihmisiä.

Olen omissa piireissäni outo lintu sikäli, että en koe näitä identiteettikysymyksiä niin ongelmallisina. Erityisesti kansallisuus saa nykyään ihmisten päät pyörälle: Gordon Brown tarjosi britti-identiteetin ytimeksi “liberty, tolerance and fair play”; suomalaisuudeksi tarjotaan tyypillisesti rehtiyttä, sisukkuutta ja jonkinlaista “hullua luovuutta”. Olen itse sekä britti että suomalainen, ja maailmaa jonkin verran nähneenä voin sanoa että on todellista kansalliskiihkoilua kuvitella tällaisten enemmän tai vähemmän universaalien asioiden olevan brittien tai suomalaisten omittavissa. Mahdollisesti rehtiyttä ilmenee Suomessa enemmän kuin koko maapallolla keskimäärin, mutta olemmeko todella valmiita sanomaan “Et ole rehti, et siis ole todellinen suomalainen”? Tai “Hei kuule, olet niin suvaitsevainen tyyppi että mitä jos rupeaisit britiksi”?

Ohjenuoranani on kaksi ideaa: sumeus ja todenmukaisuus. Sumeudella tarkoitan sitä, että nämä käsitteet eivät ole yleensä ole tarkkarajaisia vaan asteittaisia. Kansallisuuden määrittää valtio, mutta kansallisidentiteetti on sosiaalinen konstruktio – sen “päättävät” kollektiivisesti me kaikki, kukin omanlaisellaan painoarvolla. Siinä on merkitystä presidentillä ja Hesarin päätoimittajalla, mutta niin on myös laajemmilla kansanjoukoilla. Ei ole mitään yksiselitteistä tapaa mitata tämän konsensuksen nykytilaa, ja erityisesti ihminen kokee vain sen osan konsensuksesta jonka näkee.

Todenmukaisuudella tarkoitan sitä periaatetta, että käsitteistä täytyy muodostaa malli, joka on mahdollisimman hyvin sopusoinnussa sen kanssa mitä todellisuudesta on havaittavissa. Teen tällä eroa siihen periaatteeseen, että mallin täytyy olla mahdollisimman lähellä ideaalista tilannetta. Esimerkiksi se periaate, että suomalaisuuden täytyy olla käsite johon mahtuu kuka tahansa Suomessa oleileva, perustuu yleensä siihen että jos näin ei olisi, Suomi olisi sisäänpäinkääntynyt maa jossa luovuus näivettyy. Siinä siis päätellään se, mitä on, siitä mitä pitäisi olla. Tämä ei edusta pyrkimystä todenmukaisuuteen, ja olen kiinnostunut nimenomaan siitä miten asiat todella ovat.

Kysymys: No, millainen sinun kansallisidentiteettisi on?

Vastaus: Suomalainen ja englantilainen. Puhun suomea ja englantia äidinkielinäni; puolet esivanhemmistani lähimenneisyydessä ovat asuneet Englannissa, puolet Suomessa. Olen asunut koko elämäni Suomessa, mutta nimeni ei ole suomenkielinen vaan englanninkielinen (lausutaan “Säm”).

Kysymys: Tekeekö nimi sinusta vähemmän suomalaisen?

Vastaus: Tavallaan. Ainakin se herättää automaattisesti muiden suomalaisten mielessä kysymyksiä: mikä taustani oikein on, ja olenko mahdollisesti sukua Neil Hardwickille? Etunimeni on englantilaisuuden merkki, jonka paljastan aina kertoessani jollekin nimeni.

Nimimerkki Jaskan Pauhantaa kirjoitti neuvoja kotoutumista varten, ja näihin kuului nimen (myös sukunimen) muuttaminen kotoperäiseen muotoon avioliiton tai lasten tekemisen yhteydessä. Kyseenalaistin tätä neuvoa kommenteissa. Lopputulemana sanoisin, että nimiasia todella vaikuttaa identiteettiin, myös minun kohdallani. En ole siitä pahoillani.

Omien lasteni esivanhemmista 3/4 tulevat olemaan suomalaisia, ja heidän nimensä tulevat olemaan suomenkieliseen äänneasuun sopivia. Sukunimi tulee olemaan edelleen englanninkielinen, mutta niinpä lapsissakin on jotain englantilaista – osa sukutaustasta, ja englanninkielisyys (olen luvannut puhua kotona englantia).

Kysymys: Eikö sinua suututa se että suomalaisuuttasi kyseenalaistetaan nimen takia? Todella törkeää!

Vastaus: No ei, eikä sitä oikeastaan kyseenalaistetakaan. Siinä on tavallaan ylimääräinen elementti mukana, englantilaisuus. Jos minulle olisi tärkeää olla maksimaalisen suomalainen ja kuitenkin pitää tämä nimi, saattaisin olla vähän turhautunut, mutta suuttuminen olisi aika hölmöä. Tosiasiat ovat mitä ovat.

Olen ihan tyytyväinen siihen että olen puoliksi englantilainen. Ei minun tarvitse olla maksimaalisen suomalainen.

Kysymys: Kuka nyt sitten on maksimaalisen suomalainen? Eikö kaikilla ole juuria jostain muualtakin kun tarpeeksi kaukaa katsotaan? Entä suomenruotsalaiset?

Vastaus: Niinpä, eihän sellaista ole. Sanoisin kuitenkin että jos jonkun kaikki tunnetut esivanhemmat ovat suomalaisia ja nimi suomenkielinen (tai ruotsinkielinen), on ihan järkevää sanoa että hän on minua selkeämmin suomalainen. Suomenruotsalaisuus on jossain määrin oma kulttuuri-enklaavinsa Suomessa, mutta sen kansallisidentiteettinä ollaan yleensä pidetty suomalaisuutta. Ehkä suomenruotsalaisista suurempi osa on “maailmankansalaisia” jotka eivät anna suomalaisuudelleen suurta merkitystä, ja ahvenanmaalaiset ovat vielä oma lukunsa, mutta nämä ovat sivuseikkoja.

Kysymys: Tämä maailmankansalaisuus on mielenkiintoinen juttu. Tuleeko ihmisestä vähemmän suomalainen jos hän julistautuu eurooppalaiseksi tai maailmankansalaiseksi?

Vastaus: Tässä mennään juuri siihen sumeuteen. Itse sanoisin että kyllä, jos joku antaa ymmärtää että suomalaisuus ei merkitse hänelle mitään, kyllä sen seurauksena hän myös merkitsee vähemmän suomalaisuudelle.

Kysymys: Palataan vielä tuohon nimiasiaan. Sanoit että nimet vaikuttavat identiteettiin, ja niin tekee varmaankin myös äidinkieli. Oletko siis sitä mieltä, että lapsesi eivät tule olemaan täysin kotoutuneita Suomeen?

Vastaus: Ei nyt niinkään. Kyllä he ilman muuta tulevat olemaan suomalaisia. Sanotaan näin, että käsitykset riittävästä kotoutumisesta vaihtelevat. Oman näkemykseni mukaan Englanti ja Suomi eivät ole niin kovin erilaisia muutenkaan, ja että tämä suomalaisuusaste “riittää” aivan hyvin.

Millaisia nämä vaihtelevat käsitykset sitten ovat? Moni varmaan sanoisi, että jos ei suostu opettelemaan suomea tai ruotsia, ei voi olla suomalainen. Jaskan Pauhantaa haluaisi vielä tämän nimen suomalaistumisen, ja voin jossain määrin häntä ymmärtää, mutta omalla kohdallani katson tämän riittävän. Käytännössä lienee niin, että kaukaisemmista kulttuureista on pidempi matka kotoutua. Chike Ohanwella, joka on suomalais-nigerialainen, on todennäköisesti vaikeampaa kuin minulla.

Kysymys: Mitä tarkoitat kaukaisuudella? Maantieteellistä etäisyyttä? Sitä että Chike Ohanwe kuulostaa vieraammalta kuin Sam Hardwick? Vaikuttaako se, että Chike on musta?

Vastaus: Varmaankin näillä kaikilla on jotain merkitystä. Etäisyyden takia Suomella ei ole ollut kovin paljon kanssakäymistä Nigerian kanssa (verrattuna vaikkapa Englantiin), joten nigerialainen nimi voi kuulostaa vieraammalta. Etninen tausta vaikuttaa myös – suomalaiset ja englantilaiset ovat enemmän toistensa kaltaisia kuin kummatkaan nigerialaisten kaltaisia, ja tietysti ihonväri on silmiinpistävä tekijä. Mustaihoisuus Suomessa on samanlainen merkki siitä että joku osa esivanhemmista ei ole suomalaisia kuin esimerkiksi oma etunimeni. Yleensä tämän mukana on jotain kulttuurillista siirtoa.

Kysymys: Hetki pieni, siis ihonväri vaikuttaa suomalaisuuteen? Tuohan on rasismia!

Vastaus: En nyt yritä tässä ilmaista omia ideaalejani, vaan kertoa miten asiat käytännössä ovat. Sori. Tämä on se todenmukaisuuspuoli.

Sanotaan kuitenkin näin, että mielestäni nämä ulkoiset tekijät – nimi, sukutausta, etninen tausta – ovat melko vähäpätöisiä. Ihmisten omat valinnat ovat paljon tärkeämpiä. En usko että kenenkään suomalaisuutta voi estää pelkkä ihonväri, vaan että todennäköisesti ei-valkoisilla on korkeampi kynnys ylitettävänään. Eräs läheisimmistä ystävistäni on venäläistaustainen (mutta ainoastaan Suomen kansalainen), ja hän ei halunnut suorittaa asevelvollisuutta mm. siksi, että hänestä oli mahdoton ajatus joutua sotimaan Venäjää vastaan. Tällaiset tekijät ovat jo konkreettisesti merkittäviä.

Kysymys: Minusta taas Chike ei ole yhtään vähemmän suomalainen kuin kukaan muukaan.

Vastaus: Voi olla että jonain päivänä kokemuksesi on universaali, mutta näin ei ole vielä tapahtunut. Kansallisuudet muuttuvat jatkuvasti, ovat aina muuttuneet. Oletko muuten kysynyt Chikeltä, haluaako hän olla ainoastaan suomalainen vai kiinnostaako häntä myös nigerialaisuus? Ehkä hän ajattelee siitä kuten minä englantilaisuudesta, että se on osa minua eikä siinä ole mitään hävettävää.

Kysymys: Minua vaan häiritsee se, että ihmisillä on jokin tarve karsinoida muita tällaisten juttujen perusteella. Oikeastaan aika sairasta.

Vastaus: Näyttäisi siltä, että luokittelu ja sisä- ja ulkoryhmän käsitteet ovat ihmisille enemmän tai vähemmän luontaisia.

Kysymys: Pidätkö joitain ihmisiä toisia huonompina kun sanot että he ovat vähemmän suomalaisia?

Vastaus: Jaa, ovatko suomalaiset sitten sinun mielestäsi jokin herrakansa johon kaikki haluavat ilman muuta kuulua? Olen suomalainen, ja haluan ylläpitää suomalaisuutta, mutta minusta ei ole mikään loukkaus sanoa että joku ei ole suomalainen.

Kysymys: Nämä minun kysymykseni ovat muuten aika olkiukkomaisia. Etkö olisi voinut vaan kirjoittaa omat ajatuksesi auki käyttämättä tällaista varjovastustajaa?

Vastaus: Pahoittelut, kuvitteellinen ystäväni. Nämä asiat vain tuntuvat itsestäni niin yksinkertaisilta, että minun oli pakko asettaa vastattavaksi joitain sellaisia kysymyksiä joita olen kuullut esitettävän. Muuten olisi ollut vaikea keksiä mitä tällaisesta ylipäätään voi sanoa.

Talouselämä kertoo hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin laskelmista superrikkaista ja maailman köyhistä:

Tässä uutisessa on jotain lievästi masentavaa: Maailman sata rikkainta ihmistä ansaitsi viime vuonna niin paljon rahaa, että sillä voisi lopettaa maailman köyhyyden neljä kertaa.

Tällaisen laskelman on tehnyt kansainvälinen hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam. Sen mukaan maailman 100 rikkainta ihmistä ansaitsivat viime vuonna yhteen 240 miljardia dollaria eli noin 180 miljardia euroa.

Totean lyhyesti, että tällaisessa vertailussa ei ole mitään järkeä. Superrikkaudessa on ensi sijassa kyse varallisuudesta, köyhyydessä kulutuksesta. Toki rikkaat myös kuluttavat enemmän kuin köyhät, mutta ero ei ole likimainkaan yhtä suuri kuin omaisuuksien ero.

Välttämättömyydet, joita maailman todella köyhiltä puuttuu, ovat halpoja rikkaiden näkökulmasta mutta kalliita köyhien näkökulmasta. Rikkaiden rahojen käyttäminen niiden ostamiseen ei lisäisi niiden tuotantoa kuin taikaiskusta, vaan hitaasti, epävarmasti ja pienemmässä suhteessa kuin käytetty rahamäärä kasvaa. Mikäli tämä mainittu rahamäärä käytettäisiin köyhien kaipaamien resurssien ostamiseen, niiden hinnat nousisivat erittäin rajusti. Lopputuloksena olisi kyllä hyötyä köyhille – ainakin niille köyhille, jotka tällaisen ohjelman piiriin pääsisivät – mutta rajalliseksi ajaksi ja toivottua pienemmin tuloksin.

Superrikkaat kieltäytyvät kuluttamasta likimainkaan kaikkea omaisuuttaan, missä on se hyvä puoli että jää muille enemmän kulutettavaa. Steven Landsburg on kirjoittanut tästä aiheesta havainnollisesti.

Reetta Räty kirjoitti sunnuntain Hesarissa kokemuksistaan Suomeen palaamisesta asuttuaan vuoden Shanghaissa. Kirjoitus on monin tavoin ansiokas ja se kannattaa lukea, mutta koska se on niin hyvä esimerkki tietynlaisesta perspektiiviharhasta, haluan hieman kritisoida sitä.

Räty näkee Suomen maana, joka on liian turvallinen, tylsyyteen asti. Sääntöjä on ja niitä noudatetaan. Kaikki on kiellettyä paitsi viina, jonka kulutus onkin tiukasta kontrollista huolimatta silmiinpistävän suurta. Varsinaisesti haluan puuttua tuohon sääntöjen ja kieltojen tukaluuteen, mutta esitän ensin pari lainausta näistä tylsyyden mielikuvista.

On kiil­tä­viä au­to­ja, jot­ka aja­vat kol­mea­kymp­piä, nou­dat­ta­vat lii­ken­ne­va­lo­ja ja ryh­mit­ty­vät, vaik­ka mis­sään ei ole ke­tään. On is­tui­miin suo­jel­tu­ja lap­sia ja ko­rok­keil­le köy­tet­ty­jä kou­lu­lai­sia. On pyö­räi­li­jöi­tä ja sau­va­kä­ve­li­jöi­tä, pyö­rä­ky­pä­röi­tä ja tek­ni­siä asu­ja. On tur­val­lis­ta, käy­tän­nöl­lis­tä, mal­til­lis­ta, yh­den­mu­kais­ta, tul­li­mää­räyk­set lä­päi­se­vää, ja ihan var­mas­ti on hei­jas­tin­nau­ha kes­kel­lä ke­sää.

Hel­sin­ki on puh­das ja kau­nis luon­to­re­ser­vaat­ti. Shang­hain lä­pi vir­taa­vas­sa Huang­pu­joes­sa lil­luu kuol­lei­ta ka­lo­ja ja ros­kaa. Ke­säl­lä Shang­hai läm­pe­nee kos­teak­si sau­nak­si, ja ai­na hai­see: ruo­ka, jät­teet, au­tot, ka­tu­pö­ly. Hel­sin­gis­sä käyn baa­ris­ta tul­les­sa me­res­sä ui­mas­sa. Mis­sään ei hai­se mil­tään. Mis­sään ei ole ke­tään.

Lap­set ky­sy­vät, saa­ko Suo­mes­sa skei­ta­ta si­sä­pi­hal­la. Kes­ki­tym­me­kö me ol­len­kaan olen­nai­seen täs­sä maas­sa?

Kasvoin lapsuuteni ulkomailla ja opin kunnioittamaan konfliktia. Näin Neuvostoliiton romahtavan laskien tankkeja parvekkeelta ja Jerusalemissa arabipojat heittivät minua lumipalloilla, joissa oli kiviä sisällä. Konflikti kertoi aina muutoksesta.

Suomeen muutto varhaisteininä oli musertava kokemus. Kaikki oli yhtäkkiä byrokraattista ja väritöntä. Lapset eivät pelanneet pihalla jalkapalloa. Kadulla eivät tuoksuneet kojujen appelsiinit eivätkä leipomoiden tuoreet leivät. Mikään ei ollut yllätyksellistä. Bussit tulivat ajallaan ja lomakkeita opeteltiin täyttämään jo yläasteella.

Viimeinen lainaus ei ole Rädyn artikkelista, vaan Akuliina Saarikosken haastattelusta. Sanotaan että tärkeitä asioita ei osaa arvostaa ennen kuin niitä menettää, mutta tässä tapauksessa kirjoittajat kuitenkin romantisoivat maailmalla näkemiään vaihtoehtoja. Ehkä heillä ei ole ollut riittävää todellisuuskosketusta: Reetta Rädyllä ei varmastikaan ole rahasta tai kontakteista pulaa, ja Akuliina Saarikoski oli käsittääkseni matkoilla isänsä YLE-kirjeenvaihtajuuden takia, mikä varmaankin soi verraten turvatun ympäristön konfliktinkin keskelle.

Mutta todellako, vihreää Rätyä jää kiehtomaan haisevat jätejoet kun Helsingin puhtaus tylsistyttää? Pienet tilannenopeudet keskustan kaduilla eivät tunnu juuri miltään? Hyvä on, kyse on tunnelmoinnista ja tuntemukset tulevat sellaisina kuin ovat, mutta sittenkin – grow up! Turvallisuus ja kulttuuri jossa ihmiset välittävät toisistaan arjen teoilla ja huomaavaisuudella – noudattavat niitä yhteisiä sääntöjä – ovat korvaamattoman arvokkaita asioita, eivätkä kyllästytä minua ollenkaan.

Tällainen kirjoittaminen saa pohtimaan, miten suuri osa ihmisten näkymyksistä yleensä (Stop Talvivaara! Tuulivoimaa! Ei globaalille kapitalismille!) ovat puhdasta mielikuvatunnelmointia ja asioiden sijoittamista sympaattisuusjärjestykseen vailla yritystä arvioida kriittisesti asioiden hyviä ja huonoja puolia ja niiden välisiä yhteyksiä. Sopiva ulkomaanmatka saa Hesarin toimittajankin kaipaamaan saasteita, vähemmän sääntöjä ja pois hyvinvointiyhteiskunnasta.

Sitten varsinaiseen asiaan. Räty kirjoittaa säännöistä:

Ha­ka­nie­men hal­lin myy­jä pa­hoit­te­lee, et­tei voi lei­ka­ta loh­ta sii­vuik­si, kos­ka sii­tä tu­li­si ka­la­ja­los­te, ei­kä sel­lai­seen ole lu­pia.

Port­sa­ri se­lit­tää, et­tä tu­pak­kaa os­te­taan na­ri­kas­ta, kos­ka muu­ten oli­si pi­tä­nyt os­taa myyn­ti­lu­pa ra­vin­to­lan kaik­kiin ker­rok­siin.

Olen muuten aivan samaa mieltä! Nämä ovat tyhmiä sääntöjä. Mutta on sanottava että niistä paistaa tietty henkilökohtaisuus. Reetta Räty haluaisi että lohta voisi leikata siivuiksi, ja sen kieltäminen harmittaa häntä. Hänelle tai hänen kavereilleen olisi kätevämpää että tupakkaa saisi baarin tiskiltä. Voin myös arvata miten Räty suhtautuu ravintolapäivään. Mutta mieleeni tulee myös muita sääntöjä:

Norjassa ihmiset jotka perustavat pörssiyrityksen eivät voi vapaasti sopia hallituksen kokoonpanosta. Sitä koskee sääntö, jonka mukaan 40% jäsenistä tulee olla naisia. Kannattaakohan Räty vannoutuneena feministinä tällaista sääntöä Suomeen?

Suomessa asunnon vuokraaja ja vuokralainen eivät voi vapaasti sopia vuokrasopimuksen ehdoista. Sitä säätelee laki, jonka on tarkoitus suojella vuokralaisia – yhteiskunnan heikko-osaisia (?). Röyhkeästi väitän, että jos joku punakka asuntoja vuokraava kokoomuspoliitikko ehdottaisi että näistä suojelupykälistä pitäisi luopua, Rädyllä olisi tästä muutama halveksiva sanansa sanottavanaan. Puhumattakaan siitä, että työsopimuksia ei voi vapaasti tehdä siten kuin osapuolet haluavat. Mitä mieltä Räty on tästä? Entä Jussi Halla-ahon blogikirjoituksestaan saamasta tuomiosta? Hyvä vai huono sääntö?

Liberalismista keskustellessa tulee usein vastaan se, että ihmiset kyllä yleisesti kannattavat vapautta – itselleen ja asioille joista tietävät jotain. Heitä ärsyttävät omaa elämää rajoittavat asiat, ja he tietävät omalta ammattialaltaan turhia ja typeriä säädöksiä. Mutta sittenkin on heidän mielestään aivan sekopäiden touhua kannattaa vapautta yleisenä arvona. Ravintolapäivä purkaa sopivasti näitä paineita – jostain syystä se on niin sympaattinen asia, että kukaan ei muista huolestua veronkierrosta tai elintarvike- ja työturvallisuudesta. Minusta jokainen päivä saisi olla ravintolapäivä, mutta olen hieman katkera siitä että näitä sääntöjä saa rikkoa riittävän sympaattisuuden vuoksi eikä siksi, että pääsääntöisesti ihmiset saavat tehdä keskenään mitä haluavat.

Suo­mes­ta on ra­ken­net­tu so­tien jäl­keen hie­no maa. Syö­dään avo­ka­do­pas­taa, os­te­taan lap­sil­le ig­lu­asu­mi­seen so­pi­via vaat­tei­ta ja hoi­de­taan ta­sai­suu­des­sa il­me­ne­viä häi­riöi­tä pe­rus­ta­mal­la työ­ryh­miä.

Mut­ta mi­kä on Suo­men mis­sio? Mi­tä aiom­me seu­raa­vak­si?

En tiedä, enkä tiedä tarvitaanko mitään missiota. Eikö elämä todella ole tällaisenaan tarpeeksi ihmeellistä, täynnä haasteita ja valintoja? Miksi sen pitäisi olla tylsää että jotkut asiat on saatu menemään suurinpiirtein oikein?

Kun se nyt tulee taas ajankohtaiseksi, palautan mieleen itselleni ja teille yksinkertaisen keinon parantaa oma-aloitteisesti Suomessa käytettyä vaalitapaa.

Nykyisessä vaalitavassa kukin äänestäjä valitsee korkeintaan yhden ehdokkaan jolle annetaan yksi ääni. Tämä tuntuu usein vaikealta – vaaleissa päätetään monitahoisista asioista, ja kun äänen saa antaa vain yhdelle, täytyy joko valita kompromissiehdokas tai päättää jokin pieni määrä tärkeitä kysymyksiä joiden perusteella äänestää niiden kannalta sopivaa ehdokasta. Eikö olisi miellyttämpää jos voisi valita ehdokkaille preferenssijärjestyksen, tai vielä parempaa, painotetun preferenssijärjestyksen?

Tietyin oletuksin käytännössä tähän lopputulokseen voi päästä ilman että vaalitapaan tehdään mitään muutosta! Se tehdään seuraavasti:

1. Valitaan ehdokkaista osajoukko, jolle haluaa ilmaista jotain kannatusta. Esimerkiksi sanotaan, että haluamme valita suosikki-Beatlen ja sivuutamme kättelyssä Ringon. Ehdokkaina ovat siis John, Paul ja George. Pidetään jatkossa ehdokkaat tässä järjestyksessä.
2. Annetaan kullekin ehdokkaalle haluttu määrä ääniä. Esimerkiksi Johnille 4 ääntä, Paulille 7 ääntä ja Georgelle 5 ääntä.
3. Lasketaan yhteen annettujen äänien määrä. Tässä tapauksessa 16.
4. Valitaan satunnaisluku, joka on vähintään 1 ja enintään yhteen laskettujen äänien määrä. Tämän voi tehdä esimerkiksi käyttämällä laadukasta random.org -palvelua. Tässä tapauksessa valituksi tuli luku 9.
5. Valitaan ehdokaslistasta ehdokas satunnaisluvun perusteella. Jokaista ehdokasta vastaa alue, jonka saa laskemalla yhteen aina edellisten ehdokkaiden äänet. Johniin osuvat luvut 1-4, Pauliin 5-11 ja Georgeen 12-16. Tässä tapauksessa 9 osuu Paulin alueelle, joten Paul valittiin suosikki-Beatleksi.

Näin valittua ehdokasta äänestetään sitten vaalipäivänä.